Luen. Koen. Kirjoitan. 

Lauantai, Elokuu 29, 2020, 13:13

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali järjestettiin tänä vuonna jo kuudennen kerran. Jälleen oli siis odotettavissa kiinnostavia ja ajankohtaisia keskusteluja käännöskirjallisuuden äärellä. Tällä kertaa tapahtumapaikkana oli Helsingin keskustakirjasto Oodi 27. – 28.8.2020. Itse seurasin keskusteluja Yle Teeman ja Yle Areenan kautta, kuten aiempina vuosinakin. 

Torstaina kirjailijat Rosa Liksom ja Antti Tuomainen keskustelivat siitä, mitä tapahtuu ja miltä tuntuu, kun omat kirjat puhuvat vierasta kieltä eli ne käännetään alkukielestään muille kielille. Tämä on kiinnostavaa, sillä suomalaisella kirjallisuudella menee käännösmarkkinoilla tällä hetkellä hyvin, kiitos hyvien kirjojen, loistavien kääntäjien ja asiansa osaavien kirjallisuusagenttien.

Jarl Hellemann -palkinnon parhaasta suomenkielisestä käännöksestä (WSOY 2019) sai tänä vuonna Alice Martin suomennoksestaan George Elliotin klassikkoteoksesta Daniel Deronda, jonka ensimmäinen painos on vuodelta 1876. Haastattelu herätti kiinnostuksen tähän historialliseen mutta kuitenkin nykyaikaankin mainosti sopivan suurromaanin, joten lisäsin sen välittömästi lukulistalleni.

Toimittaja Pietari Kylmälä ja saamelainen runoilija, muusikko sekä kulttuuri- ja ympäristöaktivisti Niillas Holmberg keskustelivat maan ja kielen yhteydestä. Jalkapohja-runoteoksessa korostuu se, että maata ja kieltä on suorastaan mahdotonta erottaa toisistaan, sillä ihminen on maansa näköinen ja maa ihmisen näköinen. Vastuu luonnon hyvinvoinnista on yhteinen. Kielen ja luonnon välinen suhde oli aiheena myös virolaisen kirjaiijan ja biologin Valdur Mikitan ja kielitieteilijä Janne Saarikiven keskustelussa, jossa pohdittiin muun muassa suomalais-ugrilaisten kielten paikkaa ekologiassa ja viron kielen ruumiillisuutta. Oli mukavaa kuunnella myös viroa, vaikka toistaiseksi ymmärränkin sitä vain sanan sieltä ja toisen täältä. Etenkin Mikitan uusin teos Lingvistinen metsä (Sammakko 2020) vaikutti erityisen mielenkiintoiselta marginaalissa elävine ihmisineen.

Unkarilaisen László Krasznahorkain Saatanatango (ilmestynyt alun perin vuonna 1985), on itselleni torstain aikana esitellyistä kirjoista kenties kaikkein kiinnostavin. Varasin kirjastosta siis senkin. Odotan erityisesti pääseväni tutustumaan teoksen apokalyptiseen maailmaan ja pitkävirkkeiseen ilmaisuun – monikerroksisuudesta puhumattakaan. Oli kiehtovaa kuulla teoksesta katkelmia sekä suomeksi että unkariksi. Krasznahorkain tuotannosta laajemminkin keskustelivat kirjailija Riikka Pelo ja kääntäjä Minnamari Pitkänen.

Suositut kirjailijat Sirpa Kähkönen ja Kjell Westö avasivat perjantain kirjallisuuskeskustelut puhumalla siitä, kuinka kirjailija voi ylläpitää kirjoittamisen iloa ja säilyttää uteliasuuteensa. Ei liene yllättävää, että maailmanlaajuinen pandemia on vaikuttanut osaltaan myös luomistyön haasteisiin. Olen lukenut monia Westön teoksia ja pitänyt niistä, joten hänen uusin romaaninsa Tritonus on minulle yksi syksyn odotetuimmista kirjoista.

Autofiktio oli festivaalilla vahvasti läsnä. Autofiktio saa lukijan miettimään, mitä minämuodossa voi sanoa ja mitä puolestaan ei. Vaikka autofiktio sinänsä aitouden tuntua herättäessään kiehtookin, suhtaudun siihen hieman ristiriitaisin tuntein. Kirjailijat Malin Kivelä (kirjoittanut romaanin Sydän) ja Sisko Savonlahti (kirjoittanut romaanin Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu) keskustelivat irlantilaisen Emilie Pinen Tästä on vaikea puhua-esseekirjan vaikeiden aiheiden kautta omista henkilökohtaisista kokemuksista kirjoittamisen haasteista. Aihe on todella kiinnostava, samoin kuin Pinen kirja, joten haluan ilman muuta lukea senkin. Autofiktion rajoista tai rajattomuuksista keskustelivat myös Philip Teir, Koko Hubara ja Vigdis Hjorth. He kaikki ovat kirjoittaneet omista kokemuksistaan. Norjalaisen Vigdis Hjorthin romaani Perintötekijät (Kustantamo S&S 2019) nousi otsikoihin ja herätti kiivasta keskustelua siitä, kuinka todenmukaisesti romaania voi ja saa kirjoittaa. Tämä lienee kysymys, johon ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta.

Perjantain viimeisessä keskustelussa kirjailijat Elina Hirvonen, Silvia Hosseini ja Riikka Suominen pureutuivat siihen, onko tie sivistykseen Suomessa sittenkään kaikille avoin. Keiden ääntä kuullaan ja keiden mielipiteillä on merkitystä? On todella huolestuttavaa, että lukutaito on Suomessa polarisoituneempaa kuin missään muualla. Lukutaito kun on jatkuvan informaatiotulvan ja vaihtoehtoisten totuuksien keskellä kenties tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin. Maamme erinomainen kirjastolaitos on periaatteessa ilmainen, mutta kaikki eivät välttämättä avaa kirjaston ovea ilman kannustusta. Oleellista on ohjata lapsia ja nuoria kirjojen pariin. Klassikkojärkäleet eivät ole välttämättä paras tapa hypätä kirjallisuuden pariin. Jos yksilön omat kiinnostuksenkohteet otetaan huomioon entistä paremmin, saattaa hyvinkin käydä niin, että kirjoihin nuivasti suhtautuvista kasvaa kirjojen ystäviä. Lukemisen pariin innostaminen on kotien ja koulujen yhteinen tehtävä. Tämänvuotinen Helsinki Lit päättyi runoesitykseen, joka ilmensi hienosti rohkeaa ja moninaista nykyrunoutta. Äänessä olivat seitsemän Runokuu-festivaalin ja HSL:n Runoja raiteilla-kampanjan runoilijaa.

Uskon siihen, että kirjallisuudella on monenlaisia tehtäviä myös tulevaisuudessa, vaikka kukaan meistä ei tiedäkään, millainen se on. Kirjallisuus lisää ymmärrystä, kirjallisuus tarjoaa sivistystä. Kirjallisuus voi antaa lohdutusta, vaikka näkymä olisi kuinka musta. Siispä kauan eläköön moniääninen, -muotoinen ja -kielinen kirjallisuus.

P.S. Tässä kirjoituksessa olevat linkit vievät lukupäiväkirjassani oleviin postauksiin kyseisistä kirjoista. Tältä osin kirjoitus siis myös päivittyy sitä mukaa, kun mainitsemiani, kirjoja luen.


Ei viestejä
(*) Vaaditut kentät
(c) 2020,  Satu Järvinen All Rights Reserved