Schtildt, 2009
|
Hannan ei tarvinnut koskaan
pinnistellä saadakseen haluamansa. Hän oli nouseva tähti, huippuarvosanoin ja
suosituksin kuorrutettu nuori juristi, jolle unelmatyöpaikka järjestyi
hakematta ja pian puhuttiin jo osakkuudesta. Avarasta luksuskonttorista oli huikaisevat
näkymät. Sitten tapahtui jotakin. Jotenkin se liittyi siihen että Hanna sai
lapsen. Minuutti vielä, äiti! Yksi minuutti! Itkee Hannan kuopus tarhan
pihalla, mutta Hannalla ei ole minuutteja tuhlattavaksi. Hän juoksee kuten on
aina juossut, on työnantajan käytettävissä vuorokaudenajasta riippumatta -
mutta tuntuu kuin kukaan ei tarvitsisi häntä. Hanna joutuu huomaamaan, että hän
kiirehtii vain pelatakseen päivä toisensa jälkeen pasianssia pikkuruisessa
kopissa, johon työnantaja on hänet ja tuloillaan olevan kolmannen lapsen
siivonnut. Ja Hanna istuu kopissaan vielä pitkään sen jälkeenkin, kun
epäilykset on vahvistettu: Sinua ei tarvita enää.
Oma arvioni: Mukaansa tempaavaa arkirealismia. Mukavaa vaihtelua ”murhakirjojen”
vastapainoksi.