Nura Farah: Aavikon tyttäret

Otava, 2014

"Tuoreen sateen tuoksu kutitti Khadijan nenää. Hän nosti mekon ja juoksenteli leirissä paljain jaloin antaen varpaiden upota märkään ruskeaan mutaan, joka viilensi jalkoja. Taivas jylisi, salamat välähtelivät ja sade rummutti maata. Khadija nautti, kun pisarat osuivat päähän ja valuivat kapeaa leukaa myöten mekon alle. Oli alkanut barwaaqo-kausi, ja Khadija toivoi että se kestäisi kauan.”

Hooyo Fatima pitää kovaa kuria tyttärelleen Khadijalle, jolla on haaveilijan sielu. Khadija ihailee runonlaulajia, mutta tyttönä hänellä ei ole lupaa runoilla. Äitinsä kieltoja uhmaten hän kuitenkin osallistuu runonlaulukilpailuun, ja hänen taitonsa puhkeavat kukkaan. Kun Khadija joutuu kamelivarkaiden armoille ja päätyy toiseen leiriin ja naimisiin, menee kauan ennen kuin hän hyväksyy vaimon tehtävät ja uskaltaa ottaa vastaan rakkauden.

Usean sukupolven naisista kertova, 1900-luvun puolivälin Somaliaan sijoittuva tarina hehkuu aavikon ja auringon väreissä.

Oma arvioni: Nura Farahin kirjoittama kirja on saanut mediassa runsaasti huomiota, eikä ihme. Onhan se ensimmäinen somalitaustaisen suomeksi kirjoittama romaani. Kirjaa lukiessa avautuu silmien eteen aavikon karu kauneus, paimentolaiselämän ankaruus ja naisten miehistä riippuvainen elämä. Jälleen kerran huokaisen helpotuksesta. Onneksi olen syntynyt Suomeen. Farah kuvaa aavikon ihmisten elämää  kiinnostavan kaksijakoisesti; toisaalta ikään kuin sisältä päin ja toisaalta ulkopuolisen tarkkailijan roolissa. Tähän erilaiseen esikoiseen kannattaa tutustua.