Sami Majala: Riivaaja
Gummerus, 2014
|
Kunpa
joku olisi opettanut. Että proosan perusyksikkö on kappale. Että totuus on sen
sisässä. Että jos toden sanoo siinä, sanoo seuraavassa totuuden toisen, ei
muuta jatkumoa tarvitse. Että kunhan vain rytmi. Niin kuin lause on runossa.
Niin kuin lumisadetta katsoo ja kuinka hiutaleet eri tahdissa ja hieman eri
suuntiin mutta kuitenkin kaikki samaa. Niin kuin viulut ovat hiljaa kun
patarumpu soittaa ja toisin päin. Että kuule maan laulu. Että lue poika Cormac
McCarthya. Että poista yhtälöstäsi lukija, tuo pällistelevä pallinaama, ja
lauseesi soi kauniimmin, täydemmin, todemmin. Että jos ymmärtää miksi Charles
Bukowskin Post Office on paskaa ja Factotum jo kokonaan muuta, on ymmärtänyt
jotain olennaista. Että useimmin totuus luovii näkyviin niemennokan takaa
lievässä sivuttaisessa vastatuulessa kuten Andrew Hillin piano. Että kirjoita
kuten Robert Mitchum näytteli, kahdella tyylillä: ilman hevosta ja hevosen
kanssa, seiso vain, roikota suuria ja karvaisia pallejasi; ole rehellinen ja
itsestään selvä.
Oma
arvioni: Kirja, jonka takakannen teksti herätti kiinnostukseni, vaikka en
oikein tiennytkään mitä odottaa. Itse asiassa Riivaaja on romaani
kirjoittamisesta tapana elää, kertomus suurten surujen taakse jättämisestä ja kipinän
etsimisestä. Kirjassa liikutaan monissa maailmankolkissa – tapellaan ja
rakastetaan. Riivaaja on Majalan omintakeinen ja ärhäkkä esikoisromaani.