Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu
 |
Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2017 Sivumäärä: 184 s., 16 kuvasivua |
L
|
ukijoitaan vavahduttanut ja
koskettanut Häivähdyksiä-kirja saa jatkoa. Locked-in-syndroomaan sairastunut
Marja Korhonen kertoo elämästään kirjailijana ja luennoijana, mutta erityisesti
naisena, jonka sisu, räiskähtelevä temperamentti ja suuri sydän tekevät hänestä
koko kansan Marjan.
Marja Korhonen oli 42-vuotias,
kun hän sai aivorunkotukoksen. Pahaa hoitovirhettä seurasi niin sanottu
locked-in-syndrooma eli neliraajahalvaus ja puhekyvyn menetys. Taistelustaan
kuoleman rajalta omaan kotiin hän kertoi esikoiskirjassaan Häivähdyksiä -
erityinen elämäni (2014), joka nousi hetkessä yhdeksi tuon kirjatalven
luetuimmista kirjoista.
Nyt Marja kertoo, mitä kirjan
huikea menestys ja tuhannet lukijakontaktit ovat tuoneet hänen elämäänsä.
Esiintymisiä ja haastatteluja, oman yrityksen ja ehkä tärkeimpänä
koulukiusaamista vastustavan kiertueen. Entinen erityisopettaja näyttää omalla
esimerkillään erilaisuuden voiman.
Kirjan tärkeitä teemoja ovat myös
ajatukset meitä kaikkia koskettavista aiheista - intohimoista ja heikkouksista,
itsetunnosta ja syyllisyydestä. Sydämeen tatuoituna kulkevat rakkaat läheiset,
ystävät ja avustajaenkelit. Ja nyt myös ne kolme ihmistä, jotka löysivät Marjan
ensimmäisestä kirjasta syyn jatkaa elämäänsä.
Tämäkin kirja on kirjoitettu
otsahiirellä kirjain kerrallaan. Edelleen saa nauraa ja itkeä, täydestä
sydämestä.
Oma arvioni: Sydämeen tatuoitu on ihan hyvä kirja. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut niin vaikuttavaa lukuelämystä kuin Korhosen ensimmäinen kirja. Osasyynä tähän on varmasti se, että Marja ja hänen tarinansa on ollut aika paljon esillä mediassa. Olen myös lukenut hänen blogiaan säännöllisesti, joten kirjassa ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan paljon uutta.
Kiinnostavaa on se, että minun ja Marjan elämässä on varsin paljon samanlaisia elementtejä, vaikka lähtökohdat elämään ovat olleetkin aivan erilaiset. Minä synnyin vamman kanssa, Marja vammautui yllättäen sairauskohtauksen ja sitä seuranneen hoitovirheen seurauksena. Minä olen erityispedagogiikkaan suuntautunut kasvatustieteilijä, Marja erityisopettaja. Kumpikin meistä on kirjoittanut kaksi kirjaa, toimimme molemmat työnantajina itsenäisen elämän mahdollistaville henkilökohtaisille avustajillemme. Pyörätuolilla liikkuessamme olemme törmänneet ihmisten ennakkoluuloihin ja kohdanneet yli ja ohi puhumista monet kerrat. Marjan tavoin minäkin olen sisukas oman tieni kulkija, ja ilman omaa päättäväisyyttä, läheisten tukea ja kannustusta ja hurttia huumoria en minäkään olisi tässä tilanteessa missä nyt olen.
Yksi oleellinen ero meidän tarinoillamme kuitenkin on; dramaattisempi tarina herättää laajaa kiinnostusta, toinen erityinen elämä ei. Tähän sopii hyvin esimerkiksi myös Pekka Hyysalon Fight Back. Vammautuminen menetyksineen nähdään siis yleisesti ottaen huomattavasti mediaseksikkäämpänä kuin vammaisuus haasteineen. Omasta historiastani muistan yhden kerran, kun eräs toimittaja olisi halunnut minua haastateltuaan kirjoittaa juttuunsa näin: ”menetti kävelykyvyn vammautumisen seurauksena”, mutta puutuin tähän kohtaan kuitenkin todeten, ettei sellaista oikeastaan ole menettänyt, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Kommenttini aiheutti selvää hämmennystä. Juttuun ei sitten saatukaan tältä osin kaivattua dramatiikkaa...
Onneksi kuitenkin tiedon ja ymmärryksen lisääminen onnistuu hyvin myös ilman julkisuutta. Tällaista vaikuttamistyötä ja asennekasvatusta olen sitten tehnytkin oikeastaan jatkuvasti – välillä tarkoituksellisesti, mutta usein myös ikään kuin vahingossa, jopa pelkällä läsnäolollani.
Toivottavasti tämä avoin ja sydämestä kirjoitettu kirja herättää vammattomat lukijansa miettimään erilaisten ihmisten kohtaamista yleisemminkin. Vamma kun on aina vain osa ihmistä, ja jokainen vamman tai sairauden omaava ihminen on paljon muutakin kuin diagnoosinsa. Ja jokainen meistä on ainutkertainen yksilö omine rajoitteineen ja vahvuuksineen. Tämä Marja Korhosen toinenkin kirja antaa varmasti monille vammautuneille uskoa siihen, että elämänilonsa säilyttämällä ja unelmiinsa uskomalla on mahdollista elää hyvää elämää – myös ilman puhe- ja kävelykykyä.
Oma arvioni: Sydämeen tatuoitu on ihan hyvä kirja. Minulle se ei kuitenkaan tarjonnut niin vaikuttavaa lukuelämystä kuin Korhosen ensimmäinen kirja. Osasyynä tähän on varmasti se, että Marja ja hänen tarinansa on ollut aika paljon esillä mediassa. Olen myös lukenut hänen blogiaan säännöllisesti, joten kirjassa ei ollut loppujen lopuksi kovinkaan paljon uutta.
Kiinnostavaa on se, että minun ja Marjan elämässä on varsin paljon samanlaisia elementtejä, vaikka lähtökohdat elämään ovat olleetkin aivan erilaiset. Minä synnyin vamman kanssa, Marja vammautui yllättäen sairauskohtauksen ja sitä seuranneen hoitovirheen seurauksena. Minä olen erityispedagogiikkaan suuntautunut kasvatustieteilijä, Marja erityisopettaja. Kumpikin meistä on kirjoittanut kaksi kirjaa, toimimme molemmat työnantajina itsenäisen elämän mahdollistaville henkilökohtaisille avustajillemme. Pyörätuolilla liikkuessamme olemme törmänneet ihmisten ennakkoluuloihin ja kohdanneet yli ja ohi puhumista monet kerrat. Marjan tavoin minäkin olen sisukas oman tieni kulkija, ja ilman omaa päättäväisyyttä, läheisten tukea ja kannustusta ja hurttia huumoria en minäkään olisi tässä tilanteessa missä nyt olen.
Yksi oleellinen ero meidän tarinoillamme kuitenkin on; dramaattisempi tarina herättää laajaa kiinnostusta, toinen erityinen elämä ei. Tähän sopii hyvin esimerkiksi myös Pekka Hyysalon Fight Back. Vammautuminen menetyksineen nähdään siis yleisesti ottaen huomattavasti mediaseksikkäämpänä kuin vammaisuus haasteineen. Omasta historiastani muistan yhden kerran, kun eräs toimittaja olisi halunnut minua haastateltuaan kirjoittaa juttuunsa näin: ”menetti kävelykyvyn vammautumisen seurauksena”, mutta puutuin tähän kohtaan kuitenkin todeten, ettei sellaista oikeastaan ole menettänyt, mitä ei ole koskaan ollutkaan. Kommenttini aiheutti selvää hämmennystä. Juttuun ei sitten saatukaan tältä osin kaivattua dramatiikkaa...
Onneksi kuitenkin tiedon ja ymmärryksen lisääminen onnistuu hyvin myös ilman julkisuutta. Tällaista vaikuttamistyötä ja asennekasvatusta olen sitten tehnytkin oikeastaan jatkuvasti – välillä tarkoituksellisesti, mutta usein myös ikään kuin vahingossa, jopa pelkällä läsnäolollani.
Toivottavasti tämä avoin ja sydämestä kirjoitettu kirja herättää vammattomat lukijansa miettimään erilaisten ihmisten kohtaamista yleisemminkin. Vamma kun on aina vain osa ihmistä, ja jokainen vamman tai sairauden omaava ihminen on paljon muutakin kuin diagnoosinsa. Ja jokainen meistä on ainutkertainen yksilö omine rajoitteineen ja vahvuuksineen. Tämä Marja Korhosen toinenkin kirja antaa varmasti monille vammautuneille uskoa siihen, että elämänilonsa säilyttämällä ja unelmiinsa uskomalla on mahdollista elää hyvää elämää – myös ilman puhe- ja kävelykykyä.