 |
Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2016 Sivumäärä: 230 s. |
”Naurettavien
kävelysauvojen kanssa en aio kuntoilla, vaan hyppään suoraan rollaattorin
puikkoihin, kun se aika tulee!”
Antti Eskola, yli 80-vuotias
professori, kertoo vanhuudesta omakohtaisesti ja tutkijan silmin. Millaista on,
kun eläkkeelle jääminen helpottaa elämää? Entä kun seuraelämä vähenee? Kuinka
suhtautua huoleen ja pelkoon?
Eskola on aina innostunut ja
ilkikurinen. Asenne tarttuu: lukija saa kirjasta koko joukon vinkkejä, joilla
ikääntymisen ilmiöihin voi suhtautua kiinnostuneesti.
Kirja on harvinaisen suora ja
positiivinen puheenvuoro vanhuuden merkityksellisyydestä.
Oma
arvioni: Eskola kyseenalaistaa käsityksiä ”hyvästä ja onnistuneesta
vanhenemisesta” Hänen pohdintansa vanhuuteen väistämättömästi liittyvistä
ilmiöistä ovat rehellisiä ja suoria. Hänen punnituissa sanoissaan on paitsi
kokemuksen tuomaa viisautta myös huumoria – lohdullisuuttakaan unohtamatta. Kaikkea
ei tarvitsekaan muistaa eikä surkuttelu kannata. Eskola käyttää kirjassaan omaa
vanhenemistaan tutkimusaineistonaan varsin onnistuneesti. Kokemusasiantuntijuuden
hyödyntämisen soisi yleistyvän tietokirjallisuudessa yleisemminkin.
Eskola
kehottaa viisaasti ”poimimaan päiviä”, sillä näistä erillisistä päivistä
rakentuu kiinnostava ja merkityksellinen vanhuus. Eipä siis muuta kuin carpe
diem!
Eskola
kertoo polttaneensa kaikki päiväkirjansa, koska hän ei halua jättää maan päälle
mitään jälkiä. No, tämän kirjan lukeminen jättää varmasti lukijoihinsa
sellaisia jälkiä, jotka eivät kovin helposti katoa. Tämä kirja sai ainakin
minut pohtimaan omaa elämääni niin eteen- kuin taaksepäin, vaikka ei vanhuus
vielä omalla kohdallani ihan nurkan takana olekaan.
"Usein puhutaan elinikäisestä oppimisesta, mutta yhtä hyvin voisimme puhua koko elämän mittaisesta etsimisestä, johon luonnollisena osana liittyy epäily. Etsimistä pitää yllä epämääräinen jännite. Se, mitä olemme etsineet, paljastuu ehkä vasta kun löytö on kenties monienkin erehtymisien jälkeen tehty ja jännite purkautunut. Osoittautuu, että toiminnalla on ollut kohde ja että toiminta sellaisenaan on antanut elämiselle mielen. Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin saakka."
Suosittelen
professori Antti Eskolan uusinta kirjaa todella lämpimästi kaikille
kuolevaisille. Se tarjoaa lukuisia ajattelemisen aiheita, mietityttää vanhuus
sitten yksilön tai yhteiskunnan näkökulmasta tarkasteltuna. Lukijakirjeen
kirjoittaminen on tämän hienon kirjan lukemisen jälkeen todennäköisesti
lähempänä kuin koskaan aikaisemmin...