Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 46 s.

Myyrä katseli sitä kohkaamista kaukaa ja kun episodi oli ohi, se opetti minulle maan murretta. Se oli rasahtelevan hiekan ja maiskahtelevan saven kaltaista rauhoittavaa puhetta. Ja niin aloin kaivautua sammaleisiin, ketunleipiin, varjojen tyvikasvustoon. Miten helppo sanoa: maa on musiikin kehto.

Oma arvioni: Heikkosen vapaasti assosioivat proosarunot vievät lukijansa metsiin, kaupunkeihin, ihmiselämään. Niissä ihminen tallustelee samalla tasolla muun muassa myyrien ja puutiaisten kanssa. Luonto on runoissa todella vahvasti läsnä. Kulttuuri ja luonto sekä sekoittuvat että törmäävät toisiinsa. Heikkosen runoissa on mielestäni muhevaa konkretiaa, sammalen tuntua ja mullan tuoksua. Runot ovat pitkiä ja polveilevia. Niissä on melkein mitä tahansa.

”Pyöreäpäinen poika valmistautuu tavaamaan B-E-A-G-L-E. Onnistut tai et, putoat teinivuosiesi läpi kuin tomaatti aikuisuuden betoniseinään. Se on roiskahdus vain ja renkaat leviävät sammalten alla. Puut huojuvat sinne tänne, minne ikinä menet, haluat pois.”

Olli Heikkonen voitti tällä neljännellä runokokoelmallaan Einari Vuorela -runopalkinnon tänä vuonna.