Kirja-arvio: Radikaalin ajattelijan erikoinen elämä – Pentti Linkolan tie lintupojasta kalastajaksi ja metsien suojelijaksi

marraskuuta 25, 2017

Kirja-arvio: Radikaalin ajattelijan erikoinen elämä – Pentti Linkolan tie lintupojasta kalastajaksi ja metsien suojelijaksi

”Minulla oli julmettu kiire, ja sitten tuli koulu, joka esti kaikki kunnon toiminnot.”

Pentillä oli vaikeuksia istua paikallaan, ja sisällä oleskelu turhautti häntä. Kun luokkakaverit vasta opettelivat aakkosia, toimitti poika jo lastenlehteä perheensä luettavaksi, olihan hän oppinut lukemaan ja kirjoittamaan jo 5-vuotiaana. Pienestä asti hän piti asioiden luetteloinnista, joten virsien numerot, autojen rekisterinumerot, kouluruuat ja polkupyörällä kuljetut matkat oli merkittävä huolellisesti muistiin. Myöhemmin listatuiksi tulivat luonnollisesti myös rengastetut linnut ja pyydystetyt kalat.

Riitta Kylänpään kirjoittama Pentti Linkola – Ihminen ja legenda -elämäkerta kertoo, miten valoisasta ja vilkkaasta pojasta – sotienvälisen Suomen akateemis-poliittisen eliitin jälkeläisestä – tuli askeettista elämää viettävä ammattikalastaja, järkähtämätön toisinajattelija ja väsymätön luonnon puolestapuhuja. Teos perustuu Linkolan laajaan päiväkirja- ja kirjeenvaihtoaineistoon sekä lukuisiin haastatteluihin. Lopputulos tekee kunniaa kohteelleen, jopa ihailee tätä. Onneksi kirjassa ei kuitenkaan (ainakaan kovin pahasti) sorruta päähenkilön ristiriitojen tai virheiden peittelyyn. Kokonaisuudessaan elämäkerta tarkastelee Pentti Linkolan elämänvaiheita ja hänen ajattelunsa kehittymistä ansiokkaasti eri näkökulmista.

Mielestäni kirjan koskettavinta antia ovat lapsestaan huolissaan olevan äidin kirjeet pojalleen ja kauneinta puolestaan nuoren miehen huikaisevien luontokokemusten kuvaukset. Tunteet ovat kirjassa yllättävänkin vahvasti läsnä, sillä kovan ulkokuoren alta paljastuu mies, joka itkee ja jonka pettymykset syöksevät sysimustaan epätoivoon kerta toisena jälkeen. Pessimismi on alati voimissaan.

”Elämässä on kyllä iloja, mutta suruja on aina paljon enemmän.”

Ilman tarkempaa tietoa olen pitänyt Pentti Linkolaa erakkona, mutta tuore elämäkerta paljastaakin hänet sosiaaliseksi ja verkostoituneeksi mieheksi, jolla on laaja ystäväpiiri. Aviomiehen ja isän rooleissa hän ei sen sijaan onnistunut kovinkaan hyvin. Kylänpää kuvaa Linkolaa pohjimmiltaan romantikoksi, jonka moottorina on viha. Aika osuva luonnehdinta miehestä, joka on todennut vihaavansa ihmiskuntaa, mutta pitävänsä ihmisistä. Vaikka miehen mielipiteet ovat ankaria, hän ei halua kuitenkaan loukata toisia ihmisiä. Näin ollen hän kirjoittaa mieluummin kun keskustelee asioista kasvotusten ihmisten kanssa. Juuri kirjoituksillaan Pentti Linkola onkin herätellyt ihmisiä ajattelemaan jo vuosikymmenien ajan. Hän on ollut vankkumattomasti luonnon puolella oleva mies, joka kirjoittaa niin kuin ajattelee ja elää niin kuin kirjoittaa, siis ainakin suurin piirtein.

Aluksi tekstejä kirjoitteli säyseä pasifisti, mutta Linkolan ajattelu koveni sitä mukaa, kun hänen tietomääränsä kasvoi ja luonnontuhot muuttuivat aiempaa ilmeisemmiksi. Linkolan ajattelu muuttui ihmiskeskeisestä luontokeskeiseksi, päätyen lopulta vihreään totalitarismiin. Hänen mukaansa ihminen on vain yksi eläin eläinten joukossa. Itseään hän pitää kuitenkin ylivertaisena ajattelijana, jolla on poikkeuksellinen kyky ajatella synteettisesti.

”On raskasta tietää tai ymmärtää asioita, joita toiset eivät ymmärrä. Se on onnettomuus, taakka.”

Kirjoituksissaan ja puheissaan Linkola unelmoi väkivaltaisesta diktatuurista, ylistää sekä natsismia että terrorismia, ja pitää keskoshoitoa lääkäreiden suurimpana munauksena – vain joitakin räikeimpiä aiheita mainitakseni. No, onneksi miehen ajatuksia ei tosiaan useinkaan ymmärretty, vaan hänen radikaaleja näkemyksiään kauhisteltiin ja vastustettiin vähän joka puolella ja vuosikymmenestä toiseen. Linkolaa voisi luonnehtia parantumattomaksi komentelijaksi, joka halusi taivuttaa muut tahtoonsa. Siinä hän ei kuitenkaan onnistunut. Ja luojan kiitos, hänellä oli viisas ja välittävä äiti, joka sai elää yli 90-vuotiaaksi.

”Minusta ei tullut koskaan terroristia, koska minulla oli niin hyvä äiti.”

Linkola on aina piiskannut myös itseään säälimättä, jopa maanisesti, eteenpäin sekä kalastuksessa että kirjoittamisessa. Mutta viralliseen opiskeluun Linkolan sinnikkyys ei kuitenkaan yltänyt, sillä yliopisto-opinnot keskeytyivät pian, kun hänen suurin intohimonsa, linnut, veivät voiton. Pienestä pojasta asti hän onkin tuntenut olevansa sielultaan lintumies. Kalastajaksikin hän ajautui siksi, että kyseinen ammatti mahdollisti lintuihin keskittymisen ja kirjoitustyöt silloin, kun oli niiden aika, ja olihan hänen jostain elantonsa hankittava – ja hänhän viihtyi parhaiten yksin luonnossa.

”Jos luonto olisi kunnossa, olisin luonteeltani vaarallisen iloinen.”

Kukapa meistä ei nauttisi vehreästä luonnosta, kauniista maisemista ja puhtaasta ilmasta. Pentti Linkolalle luonto, etenkin metsä, on aina ollut ystävä, voiman lähde, mutta nyt sitä myrkytetään. Hän joutuu tekemään asian vuoksi edelleen surutyötä. Hän ei ole oppinut hyväksymään maailman tuhoutumista. Linkola haikailee edelleen 1930-luvulle, oman lapsuutensa maailmaan, jossa metsiä ei ole vielä hakattu, väestönkasvu on vielä hallinnassa ja ihmisten elintaso alhainen. Kehitys on kulkenut kuitenkin päinvastaiseen suuntaan kuin Linkola on toivonut.

”Elämme romahdusta edeltävän rappion aikaa. Kaikki on kääntynyt ylösalaisin. Yksikään ihmisille asettamistani muutostoivomuksistani elämän säilyttämiseksi ei ole toteutunut. Teollisen yhteiskunnan romahdus on lähempänä kuin koskaan. (…) Jäljelle jäävät vain rotta, varpunen ja suolistobakteeri.”

Vaikka emme voisikaan pelastaa maailmaa, jokainen voi tehdä jotakin paremman huomisen hyväksi. Pentti Linkolan arvokkain perintö lienee hänen 2000-luvulla perustamansa Luonnonperintösäätiö, jonka tavoitteena on hankkia arvokkaita metsiä ja suojella ne pysyvästi. Säätiö onkin pelastanut hakkuilta tähän mennessä jo tuhansia hehtaareja metsää. Lisäksi Linkolan vuosikymmeniä jatkunut panos ornitologian hyväksi on kiistatta merkittävä.

Pentti Linkolasta kirjoitettu uusin elämäkerta on lukijan näkökulmasta paikoin jopa liiankin seikkaperäinen ennen kaikkea loputtomine listoineen. Vaikka ne sinänsä ovat teoksessa paikkansa ansainneet, vähemmilläkin yksityiskohdilla olisi mielestäni pärjätty varsin hyvin. Toisaalta jäin kuitenkin hieman kaipaamaan henkilöhakemistoa.

Hyvin kirjoitetun ja huolellisesti taustoitetun kirjan sivuilla näyttäytyy paitsi intohimoinen lintumies, niin myös askeettista elämäntapaa noudattava kalastaja, taitava ja tunnustettu kirjailija, parantumaton luontoesteetikko ja periksiantamaton poleemikko – unohtamatta myöskään suosittua seuramiestä. Varsin monikasvoinen ja vahvasti ristiriitainen Pentti Linkola. Mies, joka taisteli ennen koko maailmaa vastaan, mutta tänään jo kaivolla ja postilaatikolla käyminen vaatii taistelua, koska hänestä on tullut vanhus. Soutaminen on jo jäänyt, sillä jalka ei enää nouse veneeseen, mutta lintulaskentoja voi nyt tehdä unistaan.