Kirja-arvio: Johan Alénin Alukseni, kirkas
"Olen nähnyt joka päivä uuden tähden pimennyksenOlen nähnyt aurinkojen lentävänhyvin monin eri tavoinOlen nähnyt tähtiä vangittavanja olen nähnyt niiden räjäyttävän tiensä ulosOlen nähnyt planeettojen karkaavan tuleenOlen nähnyt seudut kaiken takaa"
Näin kuvailee kosmista matkaansa Johan Alén (s. 1976) vuonna 2017 ilmestyneessä runokokoelmassaan Alukseni, kirkas. Teos liikkuu niin korkeissa sfääreissä, että maan kamaralla viihtyvä lukija saa helposti päänsä pyörälle. Avaruusmatkalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä; keitä tai mitä minä ja sinä oikeastaan olemme. Äänessä on minäkertoja, joka puhuttelee jotakuta toista.
Vaikka välillä kurkotetaan tähtiin, pudotaan runoissa myös takaisin maanpinnalle. Alénin neljästä osasta muodostuva kokoelma on tyylillisesti rikkonainen, sillä runojen joukosta löytyy sekä lempeän että raa´an lyriikan edustajia; rivejä, joista pidin ja rivejä, joiden lukeminen oli suorastan vastenmielistä. No, jälkimmäiseen lienee pääsyynä kokoelman joidenkin runojen liian brutaali maskuliinisuus minun pehmeämpään ja naisellisempaan runomakuuni nähden.
Edellä kuvaamani perusteella lukukokemustani voi luonnehtia ristiriitaiseksi, mutta kyllä tämäkin kokoelma varmasti oikeat lukijansa löytää.
"Puut olivat kauniitane kasvoivat hangestaPuut olivat raskaitaen jaksanut kantaa niitä."
 |
Kustantaja: Kulttuurivihkot
Julkaisuvuosi: 2017 Sivumäärä: 52 s.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
|