Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää

Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 232 s.

Hieno ja koskettava romaani isästä ja tyttärestä - ja dementian heiltä hiljalleen riistävästä vaimosta ja äidistä


Voi mikä ilon päivä. Marjatta - Tapion oma rakas Maru - puhkeaa monisanaisiin lausahduksiin kuullessaan, että heillä on rahaa ruokaan. Ja että oma kotikin heillä on, ei tarvitse muuttaa minnekään. Vähitellen ilon päivät kuitenkin vähenevät, taidot kuihtuvat ja sanat katoavat. Muuttokin on lopulta edessä, kun ikääntyvä aviomies ja loputtoman huolen stressaama tytär eivät enää jaksa hoitaa dementiaan yhä syvemmälle vajoavaa äitiä. 

Sairauden rinnalla välkkyy romaanin toinen taso, jolla nuoret Marjatta ja Tapio tapaavat ja jonka ihanana väriläikkänä heilahtelevat 1950-luvun viskoosimekkojen ja pönkkäalushameiden helmat. Marjatta on nimittäin sairautensa kynnykselle saakka ollut näppärä ompelija, joka on vaatettanut käden käänteessä itsensä ja tyttärensä. 

Oma arvioni: Heti kirjan nimen luettuani aloin miettiä, miksi se tuntuu jotenkin tutulta. Ja selvisihän se, sanat ovat vanhasta tutusta laulusta. Anneli Suusaareen esikoisromaani on koskettava tarina rakkaudesta ja muistojen lohdullisesta voimasta. Se on todella riipaiseva kuvaus sairauden armottomuudesta ja luopumisen vaikeudesta ja surun musertavuudesta.

"Äidin silmät kirkastuvat ja hän unohtaa osaamattomuutensa. Surettaa. Äidin kaikki elämänsä aikana opitut tiedot ja taidot ovat häviämässä. Ne putoavat yksitellen, samalla tavalla kuin syksyn lehdet puusta. Tuuli yltyy. Äiti kuolee minulta taas kerran, vähän."

Kirjassa tunteet ovat läsnä niin vahvasti, että ne eivät ole vaikuttamatta myös lukijaan. Päällimmäisenä itselläni oli ja on kiitollisuus siitä, että  omilla vanhemmillani muisti on vielä tallella. Mutta samalla mieleen hiipii kuitenkin huoli, mitä sitten, jos jonain päivänä niin ei enää olekaan. Kuinka silloin jaksamme ja mistä löydämme riittävästi apua ja hyvää hoitoa, kun sen aika koittaa? No, tärkeintä on kuitenkin elää ja nauttia juuri tästä hetkestä, elämä kun on kaikessa arvaamattomuudessaan sellainen, että huomisesta ei kukaan tiedä. 

Suosittelen tätä lämminhenkistä ja haikean kaunista kirjaa etenkin kaikille niille, joille (läheisten) ihmisten muistiongelmat ovat syystä tai toisesta ajankohtaisia. Yksin ei huolineen kannata jäädä, ja kirjastakin voi saada vertaistukea. Ainakin minulle tuli lukiessa vahva tunne siitä, että kirjoittaja tietää, mistä romaanissaan puhuu.