Christina af Hällström: Sateenkaaren tällä puolen - Oikeutta vaikeavammaisille väliinputoajille!

Kustantaja: Atrain & Nord
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 158 s.

Christina af Hällströmin pamfletti Sateenkaaren tällä puolen on riipaiseva kertomus vaikeavammaisuuden traumoista ja stigmoista, siitä, miten vaikeavammainen ihminen ei useinkaan saa, arjen uuvuttavuudesta ja rosoisuudesta johtuen, käytännössä nauttia jokaiselle kuuluvista perusoikeuksista. Tunnelukot murtava ja tajunnan räjäyttävä teos on koskettava kertomus äidin määrätietoisesta kamppailusta erittäin vaikeasti vammautuneen poikansa täysimääräisten ihmisoikeuksien toteuttamiseksi. Taival on tuskien täyttämä, mutta lopulta häämöttävät valo ja katarsis. Kysymys on vammaisen ihmisen oikeudesta asua pelotta ja turvassa kaupungin ylläpitämässä asumispalveluyksikössä, joka täyttää kodinomaisen yhteisöllisyyden tunnusmerkit. Sellaisiin keskeisiin tunnusmerkkeihin kuuluvat asukkaiden yhteinen ruokailu viihtyisässä ja virikkeellisessä yhteistilassa. 

Sateenkaaren tällä puolen on vaikeavammaisen nuoren miehen äidin ja terveydenhoidon ammattilaisen viiltävä dokumentti, epikriisi ja hätähuuto yhteiskuntamme sosiaali- ja terveydenhuollon tilasta 2010-luvulla. 

Oma arvioni: Tämä kirja herätti minussa varsin voimakkaita ja keskenään ristiriitaisia tunteita. On aina periaatteessa hienoa, kun joku uskaltaa kertoa vammaispalveluihin liittyvistä koetuista epäkohdista. Vain ongelmista puhumalla tai kirjoittamalla  ne voidaan vähitellen poistaa. Itseäni ärsytti kuitenkin suuresti se, kuinka tökerösti eri järjestöihin ja niissä työskennelleisiin ihmisiin kirjassa viitattiin lähdesuojaan vedoten. Ja kuinka karkeasti henkilöiden ominaisuuksia ruodittiin ulkonäöstä alkaen. Rehellisesti sanottuna jo muutaman sanan mainitseminenkin saa minut näkemään punaista. Mainittakoon tässä esimerkkeinä eliittivammaiset ja kodinomainen. Ensin mainittuja ei minun mielestäni ole olemassakaan, ja kodinomainen yhdistyy mielessäni automaattisesti laitosympäristöön. Kodikkuus on sitten asia erikseen.

Omakohtaisestikin olen kokenut sen, että suurissa asumispalveluyksiköissä on isoja ongelmia. Joten sympatiani on luonnollisesti kovia kokeneiden asukkaiden ja heidän perheidensä puolella. Henkilökunnan mitoitus ei ole useinkaan riittävä ja osalla työntekijöistä saattaa valitettavasti ilmetä asennevammaisuutta. Tällöin vaikeasti liikuntavammaisen ihmisen ei oleteta esimerkiksi opiskelevan tai käyvän töissä. Jos näin sitten on, asukas leimataan helposti ns. hankalaksi tapaukseksi. Tämän ärhäkän pamfletin luettuani toivon kyllä entistäkin voimakkaammin, että työnantajamallilla toteutettava henkilökohtainen apu on mahdollista myös tulevaisuudessa. Toki sen rinnalle tarvitaan muitakin vaihtoehtoja. Kaikki me vammaisetkin kun olemme yksilöitä, emme harmaata yhtenäistä massaa silloinkaan, vaikka diagnoosimme sattuisi olemaan sama. Ja jokaisella meistä on oikeus elää itsemme näköistä elämää. Onneksi vammaisjärjestöt ovat jo vuosikymmenten ajan tehneet arvokasta työtä itsenäisen elämän ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta. On totta, että monesti taistelu omien tai vammaisen lapsen oikeuksien puolesta on kohtuuttoman rankkaa. Mutta emme missään nimessä saa kulkea kehityksessä taaksepäin. Väliinputoajan kohtaloa ei ansaitse kukaan. 

Kun kirjaa tarkastelee puhtaasti kirjallisena tuotoksena, kokonaisuus jää mieleen hieman sekavana. No, tunnekuohun keskellä kirjoitettaessa asia ei liene mitenkään epätavallista. Lukijan taustasta varmasti riippuu oleellisesti, millainen lukukokemus tämän kantaa ottavan puheenvuoron lukeminen on. Suosittelen lukemaan kirjan ennen kaikkea sen aiheen tärkeyden vuoksi, mutta samalla toivon lukijalle tervettä kriittisyyttä, kuten aina tämäntyyppisen kirjallisuuden ollessa kyseessä. 

P.S. Saattaa olla, että tämä kirja toimii vielä toisenkin postauksen teemana toisessa blogissani. Tämän puhuttelevan  ja monisäikeisen aiheen tiimoilta kun pohdittavaa taatusti riittää...

Kommentit