Astrid Swan: Viimeinen kirjani - Kirjoituksia elämästä

Kustantaja: Nemo
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 288 s.

Syöpään sairastunut äiti katsoo kuolemaa silmiin, ja pelon takaa kuultaa toivo. Teosto-palkittu musiikintekijä Astrid Swan käsittelee muistojensa ja päiväkirjojensa kautta turvatonta lapsuuttaan, taiteilijaksi kasvamista, rakkautta sekä sitä, miten ihmeellisellä tavalla kaikkea kannattelee innostus elämästä.

Oma arvioni: Astrid Swanin (s. 1982) muistelmateos on alaotsikkonsa mukaisesti ennen kaikkea kirjoituksia elämästä. Se ei ole sairauskertomus, vaikka parantumaton sairaus arjessa ja ajatuksissa vahvasti läsnä onkin. Se on tarina äitiydestä ja taiteilijuudesta iloineen ja suruineen. Se on omaääninen kuvaus oman tiensä kulkemisesta menneisyyttä miettien ja tulevaisuudettomuuden tuskaa tuntien. Kirja on menneen järjestämistä ja tulevan kuvittelemista. Se on myös rakkaudenosoitus lapselle. Muisteluteoksen kirjoittaminen on ollut Swanille surutyötä, kuten hän asiaa kuvailee:

"Se on yritykseni katsoa kuolemaa silmiin ja luopua, mutta samalla kantaa kädessäni sitä, mitä minulla on. Tunnistaa ja antaa nimi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino. 
On hienoa, että vaikeistakin asioista ja kipeistä kokemuksista uskalletataan kertoa. On hyvä, että myös kielteisitä tunteista puhutaan avoimesti. Vaikka pelkojaan ja surujaan ei olisikaan yksinkertaista sanoittaa, se kannattaa, kuten seuraava Astridin hieno kiteytys osoittaa:

"En pelkää enää surua, koska muistan, että se on merkki rakkaudesta."
Hän kuvaa runollisen kauniisti sitä, kuinka onnekas ja kiitollinen hän elämästään, perheestään ja ystävistään on. Arki on edelleen ihmettelelyn ja ihastelun aiheita sekä työtä täynnä. Ei siis ihme, että ajatus kaikesta rakkaasta irrottamisesta - ehkä jo piankin - ahdistaa. Se tuntuu lukijastakin pahalta. Mutta kirjan tunnelma ei ole kuitenkaan lohduton. Niinpä voisinkin luonnehtia lukukokemustani vaikuttavaksi ja yllättävän valoisaksi - moniääniseksi oodiksi elämälle.