Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina
 |
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2019 Ruotsinkielinen alkuteos: Nuckan (2018) Suomentanut: Hannimari Heino Sivumäärä: 115 s. |
Onko sinkun synkin mahdollinen kohtalo jäädä vanhaksipiiaksi?
Jokaiselle on olemassa rakkaus – niinhän me ajattelemme. Siksi vanhaksipiiaksi päädytään tai jäädään. Vaikka yksineläjiä on yhä enemmän, tahattomasti yksinäinen nainen pakotetaan elämän reunalle. Yksinelämisestä ei ole helppo puhua maailmassa, jossa parisuhde on painovoiman kaltainen luonnonlaki. On kuin yksin elävässä, lapsettomassa naisessa olisi jotain vikaa, jotain pelättävää. Oman elämänkokemuksensa voimin viisikymppinen Malin Lindroth valtaa vanhapiika-sanan, pesee siitä pois häpeän ja kieltäytyy jäämästä syrjään. Hän kertoo yksinelämisen taidosta ja rakkauden kaipuusta ilman hyssyttelyä. ”En ole erityisemmin itseinhoon taipuvainen. Tiedän, että minulla on arvo.”
Jokaiselle on olemassa rakkaus – niinhän me ajattelemme. Siksi vanhaksipiiaksi päädytään tai jäädään. Vaikka yksineläjiä on yhä enemmän, tahattomasti yksinäinen nainen pakotetaan elämän reunalle. Yksinelämisestä ei ole helppo puhua maailmassa, jossa parisuhde on painovoiman kaltainen luonnonlaki. On kuin yksin elävässä, lapsettomassa naisessa olisi jotain vikaa, jotain pelättävää. Oman elämänkokemuksensa voimin viisikymppinen Malin Lindroth valtaa vanhapiika-sanan, pesee siitä pois häpeän ja kieltäytyy jäämästä syrjään. Hän kertoo yksinelämisen taidosta ja rakkauden kaipuusta ilman hyssyttelyä. ”En ole erityisemmin itseinhoon taipuvainen. Tiedän, että minulla on arvo.”
Oma arvioni: Malin Lindroth (s. 1965) haluaa kirjallaan valloittaa vanhapiikuuden ja antaa äänen kaikille vanhoillepiioille. Hänen mukaansa vanhapiikuuteen vaaditaan vankka ja pitkä kokemus yksineläjyydestä ja sen ytimessä on krooninen torjutuksi tulemisen tunne. Lindrothin mukaan yksin elämistä ei kuitenkaan tulisi pelätä, mutta piilotettua elämää kyllä. Minäkin olen yksin elävä lapseton nainen, en ole koskaan muuta ollutkaan saati muunlaiseen positioon itseäni asettanut. En myöskään tunne häpeää siksi, että elän yksin.
Malin Lindroth puolestaan kokee vanhapiikuutensa olevan henkilökohtainen epäonnistuminen - hänen mukaansa ainakin tämän päivän ruotsalainen kulttuuri uskottelee hänelle niin. Kaksin olemisen romantiikkaa ihannoidaan ja parisuhdenormi istuu edelleen tiukassa. Se on linnake, jota ei helposti horjuteta. Vanhapiikuus ei ole valinta, suuntautuminen tai sairaus, vaan se on asema, kirjoittaa Lindroth. Olen kirjailijan kanssa samaa mieltä siitä, että trendikäs sinkkuelämä on Hollywood-ilmiö, joka vastaa huonosti useimpien modernien vanhapiikanaisten todellisuutta.
"On muistoja, joita ilman olisin halunnut olla, ulkopuolisuuden tunnetta, jossa en näe minkäänlaista arvoa. Samalla olen löytänyt niin paljon mielikuvitusta, ymmärrystä ja seikkailua ollessani normiaidan ”väärällä” puolella, että minun on vaikea kuvitella, millaista olisi olla elämättä täällä."
Voin samaistua yllättävän hyvin tähän ajatukseen, en kuitenkaan niinkään yksin elämisen, vaan syntymästä saakka kantamani vammaisuuden vuoksi. En olisi enää minä, jos vammani yhtäkkiä katoaisi, mutta siitä huolimatta tiedostan sen, että valtavirrassa eläminen olisi usein varmasti helpompaa. Marginaalista on edelleen aika vaikeaa tulla aidosti kuulluksi.
Malin Lindrothin esseistinen romaani on herättänyt Ruotsissa vilkasta keskustelua, eikä ihme. Se ravistelee käsityksiä yksin elävistä naisista. Mielestäni onkin jo korkea aika katkaista pitkä vanhapiikuuteen liittyvä vaikenemisen perinne. Lukijan omat kokemukset saattavat vaikuttaa voimakkaastikin siihen, millaisena hän teoksen kokee, ja millaista tarinaa se hänelle kertoo. Olet sitten vanhapiika tai et, tätä kirjaa ei kannata jättää lukematta.