Elina Koivunen: Elena Ferranten salaisuus ja muita esseistä

Kustantaja: Pääjalkainen
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 192 s. 


Essee ei ole tutkielma. Se ei ole muistelmat, ei novelli eikä runo. Mutta siinä voi olla vivahteita kaikista näistä. Tärkeimmät hyvän esseen tunnusmerkit ovat luettavuus ja kiinnostava sisältö, johon haluaa palata.

Elina Koivusen esseet eivät pyri ”täydellisiksi”. Ne eivät edes halua kasvaa taidonnäytteiksi. Sen sijaan niissä arvostetaan rupia ja syyliä. Koska elämässä on… myös rupia ja syyliä. Siksi toisekseen: miksi kirjoittaa, jos ei uskalla kirjoittaa rohkeasti ja omaäänisesti?

Elena Ferranten lisäksi Elina Koivunen kirjoittaa suomalaisen kaunokirjallisuuden haasteista, filosofian olemuksesta, kauneuskäsityksistä (ja rumuudesta), Aili Somersalon saturomaaneista, noita-akoista ja ihmissyönnistä sekä elämän käännekohdista. Muun muassa.

Oma arvioni: Lukeminen ja kirjoittaminen ovat tässä esseekokoelmassa vahvasti läsnä, kuten seuraava sitaattikin osoittaa:

”Kirjoittaminen on lukemisen toinen puoli. Sekin viihdyttää, sekin miellyttää. Kirjoittaminen on etsimistä ja ajattelemista. Lukemisesta se poikkeaa sinä, että saa kulkea omaa polkuaan. Ei tosin välttämättä minne tahansa.”

Mutta onhan toisaalta niinkin, että paperilla kaikki on mahdollista. Ja siinä piileekin mielestäni yksi kirjallisuuden suurimmista hienouksista. Kiinnostavaa on sekin, että aina ei tiedetä, kuka on kirjoittanut mitäkin. Elena Ferrante on tästä erinomainen esimerkki, koska vieläkään ei ole varmuutta siitäkään, löytyykö tämän nimimerkin takaa nainen vai mies, kuten Elina Koivunen kirjoittamansa ja kuvittamansa teoksen nimiesseessä toteaa. Kokoelman lyhyet tekstit sopivat mainiosti luettavaksi myös niille, joiden on vaikea keskittyä pitkiin kirjoitelmiin.