Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
 |
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2019 Sivumäärä: 235 s. |
että ulapalla meri räiskyy aallokossa, ihan sopivassa aallokossa, veneilyyn sopivassa aallokossa, sellaisessa jossa tuntuu, että ollaan liikkeellä ja elossa, sellaisessa jota vain pesunkestävä maakrapu voi ajatushypistellä noin keinotekoisen reteästi ja
Oma arvioni: Sekä yllä oleva Mikko Rimmisen (s.1975) uusimman Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2019 nousseen romaanin takakansiteksti että sen pisteistä muodostuva kansikuva synnyttävät hämmentävän vaikutelman. Niiden perusteella kun on vaikea tietää oikeastaan mitään siitä, mitä on tulossa. Ja tuo vaikutelma vain vahvistuu kirjaa lukiessa. Sinä-kertoja ja jopa puolen sivun mittaiset virkkeet saavat lukijan välillä miltei haukkomaan henkeään. Rimmiselle tyypillinen omintakeisten sanojen vyöry on tässä teoksessa välillä suorastaan hengästyttävää. Tekstin lukeminen ja sen sisäistäminen vaativat lukijaa pysähtymään sanojen äärelle. Mikä olikaan kirjaa hitaasti lukiessa, en valita.
Vanhenemaan vetäytynyt herra Lyysälä - tuttavien kesken Lyy - on surullinen hahmo. Hän asuu helsinkiläisessä kerrostalossa pitäen tahdikasta hajurakoa muihin asukkaisiin. Mies on kroonisesti tuppisuinen ja kaikki hänen vuorovaikutusyrityksensä epäonnistuvat. Vaikenemisella on juuret menneeseen sullotussa menetyksessä. Jostakin syystä kuitenkin yksi ihminen, nuori poika, näyttää kiintyneen Lyyhyn.
Vaikka Lyy ei paljoa puhu, miestä puhutteleva kertoja ei sen sijaan malta pitää suutaan kiinni juuri mistään. Se muun muassa syyllistää häpeilemättä. Rimminen kuvaa ihmisen hätää niin uskottavasti, että ahdistus hiipii ajoittain jopa iholle. Onneksi kirjailija kohtelee kuitenkin elämän kolhimaa hahmoaan myötätuntoisella lämmöllä. Vaikka romaania on luonnehdittu patamustaksi komediaksi, minä en siitä hauskuutta juurikaan löytänyt. No, toki hymähtelin muutamille osuville ilmaisuille. Suosittelenkin kirjaa ensisijaisesti kaikille "rimmismäisen" sanataituruuden ystäville.
Oma arvioni: Sekä yllä oleva Mikko Rimmisen (s.1975) uusimman Finlandia-palkintoehdokkaaksi 2019 nousseen romaanin takakansiteksti että sen pisteistä muodostuva kansikuva synnyttävät hämmentävän vaikutelman. Niiden perusteella kun on vaikea tietää oikeastaan mitään siitä, mitä on tulossa. Ja tuo vaikutelma vain vahvistuu kirjaa lukiessa. Sinä-kertoja ja jopa puolen sivun mittaiset virkkeet saavat lukijan välillä miltei haukkomaan henkeään. Rimmiselle tyypillinen omintakeisten sanojen vyöry on tässä teoksessa välillä suorastaan hengästyttävää. Tekstin lukeminen ja sen sisäistäminen vaativat lukijaa pysähtymään sanojen äärelle. Mikä olikaan kirjaa hitaasti lukiessa, en valita.
Vanhenemaan vetäytynyt herra Lyysälä - tuttavien kesken Lyy - on surullinen hahmo. Hän asuu helsinkiläisessä kerrostalossa pitäen tahdikasta hajurakoa muihin asukkaisiin. Mies on kroonisesti tuppisuinen ja kaikki hänen vuorovaikutusyrityksensä epäonnistuvat. Vaikenemisella on juuret menneeseen sullotussa menetyksessä. Jostakin syystä kuitenkin yksi ihminen, nuori poika, näyttää kiintyneen Lyyhyn.
Vaikka Lyy ei paljoa puhu, miestä puhutteleva kertoja ei sen sijaan malta pitää suutaan kiinni juuri mistään. Se muun muassa syyllistää häpeilemättä. Rimminen kuvaa ihmisen hätää niin uskottavasti, että ahdistus hiipii ajoittain jopa iholle. Onneksi kirjailija kohtelee kuitenkin elämän kolhimaa hahmoaan myötätuntoisella lämmöllä. Vaikka romaania on luonnehdittu patamustaksi komediaksi, minä en siitä hauskuutta juurikaan löytänyt. No, toki hymähtelin muutamille osuville ilmaisuille. Suosittelenkin kirjaa ensisijaisesti kaikille "rimmismäisen" sanataituruuden ystäville.