Helena Jouppila & Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina

Kustantaja: Docendo
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 229 s. 

Helena Jouppila (s. 1951) on vanhin Jouppilan maankuuluista nelosista, jotka olivat julkisuudessa heti synnyttyään, sillä lehtikuvaaja näki vauvat ennen kuin heidän vanhempansa olivat tuskin edes ymmärtäneet, että perheessä olikin nyt yllättäen neljä vauvaa. Hätäkasteessa vauvat saivat nimet Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Nelosten elämää seurattiin usean vuoden ajan ympäri maata niin lehdissä, radiossa kuin messuillakin. Heistä tuli sodasta toipuvan Suomen jälleenrakennuksen symboli. Jouppilan neloset olivat aikanaan myös lääketieteellinen ihme, olivathan he ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäivät eloon. 

Lehtikuvissa näkyvien lasten hymyjen ja kiiltokuvamaisen kauniin perheidyllin taakse kätkeytyi kuitenkin lukuisia traagisia kokemuksia ja jatkuvaa tukahdutettua pelkoa. Neloset kätkivät sisälleen salaisuuksia, joista ei puhuttu kenellekään vuosikymmeniin, ei isälle eikä mummallekaan, kunnes Helena päättää lopulta kirjoittaa sisarusten tarinan sellaisena kuin he ovat elämänsä kokeneet. 

Tarina imaisi minut mukaansa, mutta lasten nälästä, ruumiillisesta kurituksesta ja äidin tunnekylmyydestä lukiessa toivoin kuitenkin koko ajan, ettei sitä kaikkea julmuutta olisi yhdenkään lapsista tarvinnut kokea. On ymmärrettävää, että nelosten erikoinen syntymä ja elämän ensimmäisten kuukausien viettäminen sairaalassa lastenhoitajien hoivissa, jätti varmasti jälkensä kaikkiin perheenjäseniin ja vaikeutti osaltaan myös normaalin kiintymyssuhteen kehittymistä. Mutta taustalta löytyi monia muitakin tekijöitä, kuten kirjasta lopulta selvisi.

"Porstuan ovi käy ja isä tulee keittiöön. Näen piilopaikastani keittiön pöydän alta isän harmaat pussihousut ja villasukat sekä äidin ruutuesiliinan helman. Äidin kimeä huuto täyttää keittiön.
- Oon kyllästynyt tähän kaikkeen! Olis tullu noita kakaroitakin edes yks kerrallansa. Tuo likka, se on kaiken pahan alku ja juuri. Kyllä ihmiselle on risti annettu. 
Sitten kuuluu isän tukahtunut ääni:
- Olis ollu paree, että likka olis kuallu heti syntymäs. Ei tarvittis täälä kärsiä."

Tämä omaelämäkerrallinen teos on paitsi Jouppilan nelosten, etenkin Helenan, uskomaton selviytymistarina perheen vaiettuine taakkoineen, niin myös erinomainen osoitus siitä, kuinka paljon lastensuojelutyö ja lasten oikeudet ovat kehittyneet noin seitsemässäkymmenessä vuodessa. Toki monia lapsia kohdellaan huonosti tänä päivänäkin ja monet aikuiset kärsivät mielenterveys- ja päihdeongelmista, mutta yleisesti ottaen erilaisista ongelmista ja arjen kuormittavuudesta uskalletaan jo onneksi puhua aiempaa avoimemmin ja hakea myös apua silloin, kun sitä tarvitaan. Se onkin itse asiassa merkki todellisesta vahvuudesta. Toivottavasti tämä muistetaan silloinkin, jos tämä hermoja ja jaksamista koetteleva korona-arki uhkaa käydä liian raskaaksi. 

Suosittelen nelosten poikkeuksellista elämäntarinaa kaikille aiheesta kiinnostuneille. Lukukokemus oli osin aika rankka, sillä etenkin kuvaukset äidinrakkauden puutteesta ja sen kaipuusta olivat todella sydäntä raastavaa luettavaa. Vaikka kirjassa onkin jonkin verran asioiden toistamista, olen sitä mieltä, että kaikella kerrotulla on paikkansa teoksessa. Hienoa, että Helenan vähäpuheisemmat veljetkin olivat äänessä. Pohjanmaan murre elävöitti tekstiä mukavasti.

Mielestäni tämä kirja on erinomainen osoitus siitä, että elämäntarinan kirjoittaminen voi olla luonteeltaan terapeuttista. Jouppilan nelosten tarina on myös tärkeä muistutus siitä, ettei kaikki välttämättä olekaan hyvin, vaikka päällisin puolin siltä vaikuttaisikin. Siksi tulisi aina nähdä pintaa syvemmälle ja kuulla nekin sanat, joita ei uskalleta sanoa ääneen.  


Kommentit