Katariina Parhi: Sopeutumattomat - Psykopatian historia Suomessa
 |
Kustantaja: Siltala Julkaisuvuosi: 2019 Sivumäärä: 256 s., 16 kuvas. |
Matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt
Tunnemme kaikki ihmisiä, jotka näyttävät pelaavan eri säännöillä kuin muut. Omia teitään kulkevia, sääntöihin sopeutumattomia tai jopa vankilaan päätyneitä. Aikoinaan jotkut heistä olisi saatettu diagnosoida psykopaateiksi. Psykopatia on yksi hämmentävimmistä diagnooseista psykiatrian historiassa, ja sitä käytettiin Suomessa 1900-luvun alusta 1960-luvun loppuun.
Sopeutumattomat kuvaa tulkintoja psykopatiadiagnoosin saaneista potilaista viidessä suomalaisessa mielisairaalassa. Menneisyyden tarkastelu auttaa ymmärtämään, millä tavoin yhteiskunnan asenteet heijastuivat lääketieteeseen: kun epänormaalina pidetty muuttui sairaalassa psykopatiaksi. Potilaskertomusten kautta avautuu kiehtovia näkymiä suomalaisten mielenmaisemien vaiettuun puoleen. Sairaalassa kerrottiin asioista, joista ympäröivässä yhteiskunnassa ei sopinut puhua.
Oma arvioni: Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatiadiagnoosi rantautui Suomeen Saksasta 1900-luvun alussa suomalaislääkärien matkojen tuliaisena. Varsinkin aluksi se liittyi alentuneeseen syyntakeisuuteen. Sopeutumattomat -kirja kertoo heistä, joiden käytös nähtiin ympäristössään ongelmallisena. Kysymys oli siis ennen kaikkea törmäyksestä yksilön ja yhteiskunnan välillä. Psykopatiasta kehittyi aikanaan diagnoosi, joka kuvasi laajasti sellaisia rajamaaston ominaisuuksia, jotka eivät kuuluneet selkeästi terveyden eivätkä sairauden puolelle. Kyseinen diagnoosi yleistyi maamme mielisairaaloissa nopeasti kattaen varsin laajan kirjon sopeutumattomia ja hankalina pidettyjä ihmisiä nuorista hepsankeikoista sotatraumoista kärsiviin. Kyseisen diagnoosin saaneita yhdisti se, että he aiheuttivat ongelmia yhteisöissä: perheessä, koulussa tai laitoksissa. Oli hämmentävää lukea, kuinka psykopatiadiagnooseja annettiin myös lapsille. Oireiksi katsottiin esimerkiksi luvattomat poissaolot, tekemättä jääneet koulutehtävät, kiroilu ja näpistykset.
Parhin mukaan psykopatiaa yritettiin hoitaa etenkin silloin, jos siihen liittyi ahdistusta. Hoitona oli niin lääkkeitä, sähköshokkeja kuin lepoakin työntekoakaan unohtamatta. Toisinaan hoidot tuottivat tulosta, eikä psykopatiadiagnoosi määrittänyt oleellisesti kaikkien yksilöiden tulevaisuutta. Mutta osa diagnoosin saaneista oli sellaisia, jotka eivät sopeutuneet oikeastaan mihinkään ja he kiersivätkin laitoksesta toiseen koko elämänsä. Kirjassa esitetyt mielentilatutkimusten pohdinnat valottavat kiinnostavasti sitä, kuinka vaikeaa terveyden ja sairauden rajan määritteleminen on ollut - ja on itse asiassa yhä.
Aina on olemassa jokin raja siinä, mitä muut sietävät. Kun tuo raja ylitetään, yhteiskunta haluaa löytää keinoja puuttua tilanteeseen. Historian saatossa suunta on ollut yhteiskunnan edun painottamisesta yksilön oikeuksien kunnioittamiseen. Rajankäynti normaalin ja epänormaalin sekä sopeutumisen ja sopeutumattomuuden välillä jatkuu edelleen, vaikka muun muassa psykopatiaa ei diagnoosina enää olekaan. Se on sittemmin korvattu luonnevikaisuudella ja vielä myöhemmin persoonallisuushäiriöillä. Nykyään puhutaan psykopatiapiirteistä, joita on mahdollista testata erilaisilla työkaluilla. Psykopatia on siis ilmiönä tänä päivänä huomattavasti kapeampi kuin vielä muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin.
Jos olet kiinnostunut normaaliuden ja epänormaaliuden tematiikasta etenkin historiallisena ilmiönä, Katariina Parhin kirjoittama vankkaan tutkimustietoon pohjautuva Sopeutumattomat, on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se on mielestäni monipuolinen ja lukijaystävällinen teos. Suosittelen lämpimästi.