Vigdis Hjorth: Perintötekijät
 |
Kustantaja: Kustantamo S&S Julkaisuvuosi: 2019 Norjankielinen alkuteos: Arv og miljø Suomentanut: Katriina Huttunen Sivumäärä: 379 s. |
Perintöriita avaa syvät haavat
Kukaan teistä ei ole missään vaiheessa kysynyt minulta tarinaani, ja se on ollut ja on edelleen minulle suuri suru, kirjoittaa vanhin tytär Bergljot sähköpostitse siskoilleen keskellä kiivasta riitaa kahdesta perintömökistä meren rannalla.
Kirjan kertoja, vanhin tytär, on katkaissut välinsä lapsuuden perheeseen. Hän on käynyt terapiassa, psykoanalyysissä. Hänelle on valjennut, mitä lapsena tapahtui. Hän ei odota perintöä, mutta kun veli kimmastuu epäoikeudenmukaisesta ennakkoperinnöstä, Bergljot ajautuu mukaan perhettä repivän kiistaan.
Vähitellen lukijan eteen avautuvassa perhedraamassa käsitellään syvällisellä herkkyydellä syyllisyyttä ja oikeudenmukaisuutta, kertomisen ja kuulluksi tulemisen tarvetta sekä sitä, mistä olemme valmiita luopumaan pitääksemme kulissit pystyssä.
Oma arvioni:
Tämä Vigdis Hjorthin (s. 1959) autofiktiivinen romaani on sekä kiitelty että kiistelty. Sen pohjalta Norjassa on käyty kiivasta keskustelua kaunokirjallisuuden roolista totuuden kertomisen välineenä. Hjorth oli vieraana tämän vuoden Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla, jossa keskusteltiin myös edellä mainitusta teemasta. Keskustelu löytyy täältä.
”Joskus on liian myöhäistä. Joskus on mahdotonta korjata, joskus korjaaminen ei auta.”
Vaikka Perintötekijät-romaanin keskiössä on perintöriita, kysymys on lopulta paljon isommista asioista kuin kesämökeistä. Taustalta paljastuu traumaattisia lapsuudenkokemuksia, jotka eivät jätä riipaisevan tarinan minäkertojaa rauhaan. Alkoholi ja psykoterapia eivät riitä hänen haavojensa laastareiksi. Romaanissa kuvataan suorastaan raivokkaasti, kuinka tuhoisaa voi olla, jos perheessä kukaan ei ota traumaattisia kokemuksia todesta. Eihän sellaista ole voinut tapahtua...
Ihmisen toipumisen ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta on kuitenkin erittäin tärkeää, että jokaisen yksilön tarina tulisi kuulluksi ja hänen tuskansa ja kipunsa ymmärrettäisiin. Häpeä ei saisi koskaan estää puhumasta eikä syyllisyys tunnustamasta. Vaikeiden asioiden kieltäminen ei pyyhi niitä pois, eikä salailu auta ketään.
”Jos en hyväilisi arpeani, jos jättäisin kaiken taakseni, astuisin ulos typerästä uhriroolistani, eikö se olisikin helpotus. Kyllä. Sillä vain ei ollut mitään tekemistä sovinnon kanssa. Siihen en uskonut.”
Jos traumatisoituneen henkilön mielenmaisemaan astuminen kiinnostaa, kannattaa tarttua tähän kirjaan. Tarina ei ole kaunis, mutta mielestäni kaikessa raadollisuudessaan varsin puhutteleva ja ehdottomasti sekä kertomisen että lukemisen arvoinen.