Joel Haahtela: Hengittämisen taito

 

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 176 s.

Laiva liikkuu, ja minusta tuntuu kuin  mantereen ja saaren välillä olisi syvä kuilu. Niin kuin irtoaisin hitaasti itsestäni ja jättäisin taakse tuntemani elämän, olisin samaan aikaan matkalla kohti tulevaisuutta ja menneisyyttä. 

Oma arvioni: Kauan sitten kadonnutta isäänsä etsivä nuorukainen, yksinäinen ja tuulinen saari, jolla eletään sopusoinnussa luonnon kanssa hengittäen vuodenaikojen rytmiin ja anteeksiannon vapauttava voima. Siinä keskeiset Joel Haahtelan uusimman pienoisromaanin elementit. Isänkaipuu on läsnä vahvasti, kuten seuraava sitaatti osoittaa:


”Suljin isän mielestäni pois, mutta ei hän silti hävinnyt, vaan muuttui varjoksi, jolla ei ollut enää nimeä. Ja varjo eli minussa kuin kameleontti, joka muovaili päivittäin uuden muotonsa häpeästä, syyllisyydestä tai epätoivosta. Se muuttui hiljaa kyteväksi vihaksi, joka väsymättä etsi kohdettaan, kunnes viimein löysi vain oman hylätyn sydämensä.”

 

Kerronnan sävy on melankolinen, mutta kenties kaikkea toivoa ei ole sittenkään vielä menetetty. Nuori mies etsii luostarisaaren hiljaisuudessa mielenrauhaa myös hengellisyydestä ja hetkeen pysähtymisestä.  Hengittämisen taito jatkaa siis ikään kuin Haahtelan edellisen teoksen, Adèlen kysymyksen, viitoittamalla tiellä.  Jos ihmismielen syöverit ja mystisyys kiinnostavat, lue lumoava Hengittämisen taito.