Kirjaesittely: Eeva Maria al-Khzaalin runoissa todellisuus on monimuotoinen
”Minä olen elämäni nainen,
ainoa ja unohtumaton.”
Tässä Eeva Maria al-Khzaalin toisessa runokokoelmassa (2018) teoksen minäkertoja puhuu itsestään ja elämästään. Naisen moni-ilmeinen historia paljastuu lukijalle ikään kuin pala palalta etenkin kokoelman alun aforisminomaisten runojen kautta. Kertoja siis tavallaan kutsuu lukijaa tutustumaan itseensä ja miksei samalla myös jollakin tasolla siihen ihmiseen, joka meitä peilistä katsoo. Keskeisinä teemoina ovat rakkaus ja rakastaminen, mutta runoissa ei hempeillä. Sen sijaan kaipaus on riveillä vahvasti läsnä. Kokonaisuudessa oleellisena kysymyksenä on mielestäni se, mitä muistamme ja mitä unohdamme. Runoissa pohditaan myös sitä, milloin jokin asia on totta ja milloin näemme unta. Kuinka hyvin voimme lopulta luottaa aisteihimme?
”Haluaisin potkia
taivaan tähtiä.”
Mitään emme voi muuttaa, vaikka ehkä haluaisimme tehdä monia asioita toisin. Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. On surtava silloin, kun sen aika on. Vaikka välillä käperrymme itseemme ja omaan surkeuteemme, sen vastapainoksi on hyvä kääntää katseensa maailmaa kohti ja pitää silmänsä auki, niin tekee myös kirjan minäkertoja. Ja teoksen loppua kohti kerronta muuttuukin varsin vuolaaksi huipentuen suorastaan ryöpsähtäen lopun polveilevaksi Uneksi.
"Voin unohtaa synkkyyden, ikävän menneisyyden.
muistot voin unohtaa.”
 |
Kustantaja: Ntamo Julkaisuvuosi: 2020 Sivumäärä: 56 s. |