Matias Riikonen: Matara

 

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 307 s.

Valtakunnan rajojen takana uhkaavat tarinoiden julmat kansat. Mataran tasavallassa elämään kuuluvat sotaharjoitukset, joista edes syntyperä tai vauraus eivät vapauta. Nuori poika opettelee isoveljensä johdolla tiedustelijaksi, ja vakoiluretkellään he löytävät vihollisen leirin – sota lähestyy.

Illaksi mennään opistolle nukkumaan.

Matara on kertomus pojista, jotka leikkivät kesäisin omia valtakuntiaan. Senaattorit juonittelevat lakanatoogissa ja pitävät nukkeja vaimoinaan, hiiliviiksiset viikarit villiintyvät majakaupungin sirkushuveista. Isku puumiekasta tietää hengenlähtöä, ja kun kerran kuolee, takaisin ei ole tulemista. Toisia kansoja kohdellaan niin kuin useimmiten, säälimättömästi.

Oma arvioni: Uusimmassa romaanissaan Matias Riikonen vie lukijansa vivahteikkaaseen metsään, jossa  silmien eteen avautuu niin vaahteralehtoa, pihlajistoa  kuin haavikkoakin. Luonnon ohella kertomuksen keskiössä ovat pojat ja heidän leikkinsä, josta leikki on kuitenkin itse asiassa varsin kaukana. Lasten luomalle muinaista Roomaa esikuvanaan pitävälle leikkivaltiolle ei naureta, vaan pojat nostetaan ikään kuin jalustalle: he pystyvät mihin tahansa. Samaan aikaan aikuisten luomat rakennelmat vaikuttavat oudoilta. Onko koko elämämme sittenkin vain eräänlaista leikkiä? Sitä voi Mataraa lukiessaan miettiä. 

Tyylillisesti Matarassa yhdistyvät kiinnostavalla tavalla realismi ja fantasia. Yksityiskohtia ei tästä omaa polkuaan kulkevasta ja ilmaisultaan rikkaasta poikakirjasta todellakaan puutu, vaan kuvausta voisi mielestäni luonnehtia  välillä suorastaan mahtipontiseksi. 

Tunnustan lukeneeni tämän teoksen ennen kaikkea siksi, että se sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkuuden tänä vuonna. Minulla ei ollut juurikaan ennakko-oletuksia romaanin suhteen, enkä ole aiemmin lukenut Riikosen tuotantoa. Minulle Matara tarjosi ennen kaikkea hämmentävän lukuelämyksen. 

Kommentit