Aino Leppänen: Terkuin ope

 

Kustantaja: Myllylahti
Julkaisuvuosi: 2022
Sivumäärä: 328 s.

Hykerryttävän tarkkanäköinen romaani opettajan työstä 2020-luvun Suomessa. Kielioppivirheiden ja opiskelijoiden kadonneen motivaation virvoittamisen lomaan vipinää tuo niin innokas työkaveri kuin etätyön kurimuskin.

Keski-ikää lähestyvä Aisku kokee olevansa kutsumusammatissaan lukion lehtorina, mutta nykyään opettaja tuntuu olevan myös äiti, psykologi, päiväkodin täti ja poliisi. Joskus tekisi mieli antaa tyhmiin kysymyksiin niin kipakka vastaus, että Wilma välkkyisi punaisena. Ja aivan kuin lähiopetuksessa ei olisi tarpeeksi, keväällä 2020 puhkeava pandemia pakottaa opettajan muokkaamaan materiaalinsa muutaman päivän varoitusajalla tietokoneen ruudulle sopivaksi. Onneksi sentään tunnit voi aloittaa aamuteen kera peiton alta.

Kotiarkea tahdittaa yksinhuoltajuus ja lentopallovalmentajan pesti. Parisuhdetta ei oikeastaan ehdi edes kaipaamaan, mutta kun tarjolla on sekä vanhaa suolaa että uuteen lajiin tutustumista, on Suvivirren soidessa Facebookin parisuhdestatus vähintäänkin vaikea selittää.

Terkuin ope käsittelee humoristisesti nykylukion tilaa ja opettajien jaksamista haasteellisessa arjessa, jossa muutoksista on vaikea valittaa leimautumatta jämähtäneeksi. Mitä kaikkea opettajan virkahymyn taakse piiloutuukaan?

Oma arvioni: Oma arvioni: Luulenpa, että tämä tarkkanäköinen romaani tarjoaa samaistumispintaa monille opettajille, työskentelevät he sitten perusopetuksessa, toisella asteella tai korkea-asteella. Opettajan on oltava milloin missäkin roolissa ja kyettävä sukkuloimaan sekä lisääntyvien odotusten että jatkuvien uudistusten keskellä. Ei siis ihme, että jaksaminen on usein koetuksella ja motivaatio välillä hukassa niin opettajilta kuin opiskelijoitakin. Ja etäily hämmentää monia edelleen, vaikka siihen on toki jo jossain määrin totuttukin. Oletettavasti tämä kirja naurattaa kuitenkin sitä enemmän, mitä kauempaa lukija kouluyhteisöä ja opettajan työtä katsoo. Ikävien reaaliteettien havaitseminen omassa työssään kun ei välttämättä juurikaan naurata. 

Vaikka en tätä kirjaa lukiessani jatkuvasti edes hymähdellyt, viihdyin Aiskun ja hänen kollegoidensa seurassa kuitenkin varsin hyvin johtuen osittain myös siitä, että romaanissa kuvatussa lukiossa oli hyvä yhteishenki.  Asia, joka ei ikävä kyllä ole todellisuutta kaikissa työyhteisöissä. Ilmapiirillä on todellakin väliä. 

Kommentit