Kirja-arvio: Heidi Iivarin esikoisrunoteos on rakkaudentunnustus Tarton kaupungille
rakastan tämän kaupungin jokea
jonka varrella kuljemme
kuin illallistaan sulattelevat kissat
Heidi Iivari on tartonsuomalainen runoilija, jonka esikoisteos Tarton sarjarakastaja, eli viroksi Tartu sariarnastaja, on ennen kaikkea kirjoittajan suuri rakkaudentunnustus kotikaupungilleen; sen kaduille, toreille, kahviloille ja suihkulähteille, mutta ihmisiäkään ei toki olla rakastamatta, jopa intohimoisesti. Monien runojen keskiössä ovatkin rakastavaisten kiihkeät ja viiltävät kohtaamiset. Niissä on havaittavissa myös leikittelevää eroottista latausta, mutta aina ei toki ole itsestään selvää, kuka tai mikä palavan rakkauden kohde milloinkin on. Useissa runoissa kaipaus ja odotus ovat vahvasti läsnä.
Kirjasta erityisen mielenkiintoisen tekee sen kaksikielisyys. Kaikki runot on kirjoitettu sekä suomeksi että viroksi. Vaikka oma viron kielen osaamiseni onkin vielä varsin rajallista, oli hauska huomata, että tuttuja sanoja löytyi runoista yllättävänkin paljon. Ja tietysti myös sellaisia tuttuja sanoja, joiden merkitys on viron kielessä ihan jokin muu kuin suomalainen lukija helposti äkkiseltään voisi olettaa.
Tarton sarjarakastaja on moni-ilmeinen kokoelma runoja, joissa niin miljööt, vuodenajat kuin lajityypitkin vaihtelevat. Iivarin runoissa liikutaan mielestäni varsin sujuvasti sekä kaupunkiromantiikan että tragikomedian maastoissa. Myös Tarton kaupunki näyttäytyy teoksessa monikasvoisena. Se on samanaikaisesti muun muassa boheemi, elämänjanoinen ja leikkisä.
Kuten hyvien runojen kohdalla usein käy, uusi lukukerta voi avata tekstiin vielä jonkin uuden ulottuvuuden. Niin kävi nytkin tämän esikoisrunoteoksen yllätyksellisten runojen kanssa. Luulenpa, että ne ovat muutenkin varmasti erityisen mielenkiintoista sulateltavaa kaikille Tarton hengen tunteville kaupungin ystäville.
 |
| Heidi Iivari: Tarton sarjarakastaja / Tartu sariarmastaja |