Arja Tiainen: Kirjeitä karkailevalle puolisolle
 |
Kustantaja: Palladium Kirjat Julkaisuvuosi: 2017 Sivumäärä: 84 s. |
Kun luen näitä rokkitähtien ja taiteilijoitten muistelmia
aika hyvin olen pärjännyt tänne saakka,
sentään kertaakaan joutunut teholle, suljetulle,
A-klinikalle, taikka putkassa herännyt aamusella,
saanut puukosta kylkeeni, kirpparikuteet niskassa
tuolla jossain ostarin kuppiloissa,
taikka lykkisin tänään rollaattoria,
olisin öisin letkuruokinnassa.
Leskirouvien ovella piisaa lahkosaarnaajia,
sanon oitis kuulkaas siskot
hallitsen raamatun sekä koraanin
pääoman ihmisoikeudet
Tsehovit Istuvat Härät
rumpujen ja kumpujen yöt.
Ette viitsis hei!
Jeesuskin söi lammasta ja joi viiniä,
armahti huoria ja väärintekijöitä.
Te ette armahda ketään.
Oma arvioni: Arja Tiainen (s. 1947) kuvaa tässä omakohtaisessa ja moni-ilmeisessä runokirjassaan sitä, kuinka ihmisenä oleminen on tuottanut hänelle vaikeuksia alusta asti. Lapsena ei ollut helppoa, sillä kasvatus oli risupainotteista ja sotatraumaisten humalaisten miesten jutut karmeita kuunnella. Yksityinen ja yhteiskunnallinen ulottuvuus ovat monissa arkisen rosoisissa runoissa hienosti läsnä. Tiainen kuvailee varsin osuvasti muun muassa pienten edistysaskelten työläyttä. Kansakoulu, neuvolat, rokotteet ym. eivät ole todellakaan syntyneet tyhjästä. Ei siis ihme, että soteuudistuksen syntyminenkin kesti vuosikausia, ja kehitystyölle ei loppua näy.
Tiainen pohtii kiinnostavasti, mitä on sivistys. Hän uskoo muun muassa edistykseen, runouteen ja solidaarisuuteen ja on aina vastustanut Vietnamin sotaa, riistoa ja rotusortoa äänekkäästikin manifestoiden. Vaikka sotien jälkeen kaikesta olikin puutetta, kirjoja kuitenkin luettiin ja ostettiin. Ja hyvä niin, sillä juuri kirjojen ansiosta meillä on tänä päivänäkin lukuisia upeita kirjailijoita. Mielestäni Tiaisen puhuttelevat runot osoittavat mainiosti sen, että sanasokeus ei ole este kirjailijan ammatissa pärjäämiselle. Tiainen kirjoittaa rohkeasti vaikeistakin aiheista, kuten surutyöstä ja elämänmittaisesta erilaisuudesta, mutta hän ei kaipaa lukijalta missään nimessä sääliä. Elossa ollaan ja eteenpäin mennään -asenne on mielestäni tämän runoteoksen kantava voima.
Uskon, että näistä runoista monet "kilttitotisen sukupolven" edustajat voivat löytää paljonkin samaistumispintaa, koska sitä ne tarjosivat melko paljon myös minulle, vaikka en Arja Tiaisen kanssa samanikäinen olekaan. Suosittelen tämän kirjan lukemista etenkin niille, jotka etsivät helposti lähestyttävää runoutta.