Maria Peura: Esikoinen

 

Kerron pimeän pois. Kerron, jotta näkisimme selvemmin. Kerron sen, minkä olet tietämättäsi tiennyt. Tuskin tällaiset sanat voivat satuttaa.

Kirjailija alkaa kirjoittaa tarinaa esikoislapsestaan. Lapsesta, jonka ongelmat johtavat lopulta siihen, että hänet sijoitettiin asumaan laitokseen.

Vasta nyt äiti uskaltaa sanoittaa oman hätänsä ja syyllisyytensä. Mitä virheitä minä tein, miten minua vastaan rikottiin ja miksi lapseni on joutunut särkymään minun särkymiseni vuoksi? 

Oma arvioni: Oman lapsen huostaanotto, ylisukupolviset traumat sekä väkivallan ja salailun pitkät jäljet. Näistä suurista teemoista ja rankoista aiheista kirjoittaa Maria Peura uudessa omaelämäkerrallisessa romaanissaan. Mutta samalla Peura kirjoittaa väkevästi myös äidin rakkaudesta lapseensa. Se on voimakasta myös silloin, kun lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle. 

Tätä puhuttelevaa romaania lukiessa tulee miettineeksi, kuinka tärkeää onkaan, että vaikeistakin asioista puhuttaisiin avoimesti ja kaikenlaiset tunteet sallittaisiin ja niitä käsiteltäisiin, vaikkapa terapiassa tai kirjoittamalla. Mahdottomaltakin tuntuvasta tilanteesta voi olla mahdollista selvitä, joten toivoaan ei kannata menettää. Mutta se on usein huomattavasti helpommin sanottu kuin tehty.

Jos et kaihda rankkoja aiheita ja etsit romaania, joka ravistelee, lue Maria Peuran Esikoinen.