Minna Lindgren: Soteorpo

 

Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2024
Sivumäärä: 158 s.

Markku Umpivaara alkaa eläkkeellä käyttäytyä oudosti. Uudessa elämäntilanteessa hänen vaimonsa Pirjo ensin ymmärtää, sitten yrittää ymmärtää – pahantuulisuutta, pelaamista ja häntäheikkyttäkin – ja sitten jälleen ymmärtää, kun puoliso saa muistisairausdiagnoosin.  

Pirjosta tulee omaishoitaja. Koska määrärahoja on supistettu ja kaupungin sosiaali- ja terveyspalvelut siirretty osaksi laajaa ja käsittämätöntä hyvinvointialuetta, apua ei löydy mistään. Jokainen vaipanvaihto, seiniltä siivottu ateria, nöyryyttävä pankkineuvottelu ja tuntemattomaksi muuttuvan puolison huitaisu sulkee pariskunnan yhä syvemmälle painajaiseen. Pirjo on yksin miehen rinnalla, joka on hänkin yksin, sairauteensa käpertyneenä. Umpiuupuneena Pirjo ei enää tiedä, mikä vuosi on, kumpi heistä on hullumpi, kumpi kaipaa enemmän apua.

Soteorpo on humoristinen ja raaka kertomus ihmisistä, jotka erkaantuvat toisistaan ja muusta maailmasta. Lindgren kirjoittaa pettämättömällä vainullaan tarinan, joka kertoo yhteiskunnasta ehkä enemmän kuin haluaisimme nähdä.

Oma arvioni: Soteorpo on suorastaan riipaiseva kuvaus omaishoitajan uupumisesta valtavan työtaakkansa alle. Se on myös tarina sote-palveluista, jotka etsivät vielä muotoaan uusilla hyvinvointialueilla. Jälkimmäisistä on kokemusta itsellänikin. Myönnän, että kirjassa moni asia naurattikin, sillä olen mustan huumorin ystävä, mutta omaishoitajien ja muistisairaiden arjessa on varmasti paljon tilanteita, joissa itku on lähempänä kuin nauru. 

Jos olet pitänyt Minna Lingrenin aiemmista teoksista, saatat tykätä tästäkin. Tälläkin kertaa hyvinvointiyhteiskuntamme kipupisteet saavat osakseen terävää huomiointia. Romaania lukiessa todellakin toivoo,  ettei kenenkään kohtaloksi koituisi olla soteorpo, vaan jokainen saisi tarvitsemaansa apua riittävästi ja vueläpä ajoissa.