Kirjareflektio: Onko vammaisuus sittenkin ihan tavallista?
WHO:n arvion mukaan maailmassa on noin 1,3 miljardia vammaista ihmistä. Siksi sanotaankin usein, että vammaiset ovat maailman suurin vähemmistö. Vaikka meitä on paljon, miten on mahdollista, että eri tavoin vammaisia henkilöitä näkyy edelleen niin katukuvassa, mediassa kuin työpaikoillakin suhteellisen vähän. Tämä johtunee paljolti siitä, että vammaisuus nähdään yhä ennen kaikkea negatiivisessa valossa. Se on ongelma ja tragedia – vai onko sittenkään?
Kirjassa pohditaan monia kiinnostavia kysymyksiä: Mitä on normaalius ja kuka sen määrittelee? Onko yksilön pakko kyetä kävelemään, puhumaan sujuvasti tai tekemään kahdeksantuntista työpäivää todistaakseen ja ansaitakseen ihmisarvonsa? Kuunnellaanko yhteiskunnassamme vammaisia vai vammattomia?
Uskon kirjan herättelevän etenkin vammattomia lukijoita reflektoimaan omia käsityksiään ihmisyydestä ja ravistelemaan asenteitaan, joista he eivät välttämättä ole edes tietoisia. Itselleni aina CP-vamman kanssa eläneenä ja vammaisuuteen luonnollisena osana minuutta suhtautuvana osa Riikan kokemuksista tarjosi samaistumispintaa, vaikka olenkin häntä viitisentoista vuotta vanhempi ja vammani on ilmenemismuodoltaan erilainen. En ole esimerkiksi koskaan ollut pyörätuolini kanssa vammakaapissa. On varsin käsittämätöntä ja toisaalta surullistakin, kuinka hitaasti jotkin asiat todella muuttuvatkaan. Asiattomia kysymyksiä esitetään, tavallisia tekemisiä ihastellaan tarpeettomasti, eikä kaikkia haasteita edes haluta yrittää ymmärtää – ja tämä on jatkunut valitettavasti vuosikymmenestä toiseen. Oli myös hämmentävää lukea Sofian kokemuksista siitä, kuinka vaivaannuttavasti jopa terveydenhuollossa voidaan vielä tänä päivänäkin suhtautua vammaisuuteen, lähtien aivan perusteista, kuten vammainen-sanan luontevasta käyttämisestä, tai kuinka kaukana inklusiivisen varhaiskasvatuksen todellisuus onkaan juhlapuheiden kauniista lauseista, vaikka en edellä mainituista asioista toki yllättynyt vähääkään.
Ikävä kyllä maamme on edelleen varsin kaukana vammaisten ihmisten oikeuksien mallimaasta. Totuus on, että yhteiskunnassamme on monia rakenteellisia tekijöitä, jotka pitävät vammaisia henkilöitä syrjässä niin päätöksenteosta, työelämästä kuin osallisuudesta yleisemminkin. Siksi on tehtävä jatkuvasti ja väsymättömästi työtä tosiasiallisen yhdenvertaisuuden toteutumiseksi. Olisiko jo vihdoinkin syytä päästää irti aina omin voimin pärjäävän ja täydellisesti kyvykkään ihmisen ihanteesta, sellaista kun ei ole itse asiassa olemassakaan. Me kaikki tarvitsemme toinen toisiamme – olemme sitten ominaisuuksiltamme millaisia tahansa. Jos haluat tietää, mitä kaikkea on suuri valhe vammaisuudesta, tartu ihmeessä tähän uutuusteokseen. Jos koet, ettei aihe kiinnosta tai kosketa sinua lainkaan, tämän ajattelua avartavan kirjan lukeminen on mielestäni syytä aloittaa viipymättä. Ei kannata pelästyä, jos oivallat jotakin uutta vammaisuudesta ja moninaisuudesta muutenkin.
Suuri valhe vammaisuudesta on saanut hienosti ansaitsemaansa medianäkyvyyttä. Ehkä pikkuhiljaa aletaan ymmärtää, ettei vammaisuus olekaan vain ns. pienen piirin marginaalinen juttu, joka ei kiinnosta normaaliväestöä.
Ohessa linkki yhteen kiinnostavaan radio-ohjelmaan, joka kannattaa kuunnella:
Kulttuuriykkönen: Vammaisvihamielinen Suomi — uutuuskirja paljastaa hyvinvointivaltion kääntöpuolen
Sofia Tawast & Riikka Leinonen: Suuri valhe vammaisuudesta Kustantaja: Tammi Julkaisuvuosi: 2024 Sivumäärä: 400 s. |