Satu Irisvik & Jenni Utriainen: Kuinka kasvattaa diginatiivi
 |
Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2017 Sivumäärä: 150 s. |
Ensimmäinen
opas pienten pelihirmujen vanhemmille!
Kuinka paljon ruutuaikaa on
tarpeeksi? Voiko vauva käyttää tablettia? Mitä muuta hyödyllistä älylaitteilla
voi pelaamisen lisäksi tehdä? Kärsiikö kommunikaatio lapsen kanssa, jos itse
sometan liikaa?
Nykylapset elävät aivan
erilaisessa mediamaailmassa kuin vanhempansa. Älylaitteet kuuluvat olennaisena
osana pienimpienkin päivittäiseen elämään, niihin tutustutaan viimeistään
koulussa. Suurin osa lapsista kuitenkin viihtyy tabletin tai älypuhelimen
parissa jo paljon ennen kouluikää vanhempiensa mallin mukaan. Miten siihen
tulisi suhtautua?
Diginatiivin kasvatusopas on
helposti selailtava joka kodin hakuopas, joka tarjoaa apua 0-9 -vuotiaan
diginatiivin kasvattamiseen. Kyseessä ei ole tekniikkaopas eikä sääntökirja,
vaan kokoelma vinkkejä siihen, miten laitteet sulautuisivat helposti,
saumattomasti ja hauskasti osaksi kodin arkea. Kirjaa varten on haastateltu eri
alojen asiantuntijoita sekä joukkoa tavallisia vanhempia, jotka kirjoittajien
tapaan ovat joutuneet pohtimaan lastenkasvatusta uudessa digitaalisessa
maailmassa.
Oma
arvioni: Hyvä, informatiivinen ja selkeä opas diginatiivien vanhemmille.
Kirjassa ei tarjota valmiita vastauksia, vaan kirjoittajien keskeisenä viestinä
on mielestäni se, että pelisäännöt
digilaitteiden käyttämiseen tulee laatia perhekohtaisesti ja lasten
yksilöllisyys huomioon ottaen. On syytä muistaa sekin, että netissä on hyviä ja
pahoja asioita samoin kuin maailmassa yleensäkin. Kiusaajatkin ovat löytäneet
tiensä myös verkkoon – valitettavasti.
Kirjassa
tuodaan hyvin esille myös sitä, kuinka esimerkiksi tabletit monipuolisine
sovelluksineen voivat auttaa erilaisia oppijoita tai sellaisia lapsia, joilla
on esimerkiksi liikuntavamman aiheuttamia rajoitteita. Nykyteknologia tarjoaa
heille uusia mahdollisuuksia osallistua yhteisiin leikkeihin. Yleisesti ottaen
digitaalisuus on hyvä asia, kunhan aikuiset – niin lasten vanhemmat kuin
opettajatkin – jaksavat perehtyä siihen huolellisesti. Ruutuajan pituuden
miettiminen ei ole läheskään niin tärkeää kuin sen valvominen, missä, millä
välineillä, miten ja kenen kanssa lapset digimaailmassa liikkuvat.
Tätä
nopealukuista opasta voi mainiosti suositella kaikkien pienten ja vähän
isompienkin diginatiivien vanhemmille ja opettajille tekniikan tuntemuksesta
riippumatta. Kiinnostus lasten hyvinvointia kohtaan riittää lähtökohdaksi
varsin hyvin. Innostuin kirjaa lukiessani peleistä ja muista kehitystä
edistävistä sovelluksista siinä määrin, että aion perehtyä aiheeseen lisää,
vaikka en lasten kanssa tekemisissä juuri olekaan.
Tärkeä aihe, mutta tämä kirja on tuntunut jo aiemmin sellaiselta, johon kannattaa suhtautua varauksella. Kirjoittajat ovat toki haastatelleet asiantuntijoita teokseensa, mutta heidän oma asiantuntijuutensa on viestinnän alalta. Muutama asia lisäksi pistää erityisesti silmään.
VastaaPoistaEnsinnäkin sana "diginatiivi" on noin kymmenen vuotta vanha käsite, josta on muodostunut vahingollinen kohkaustermi. Nykymerkityksessään ajatuksella "diginatiiveista" ei ole juurikaan tieteellisiä perusteita, joten sen käyttäminen ja normalisoiminen on melko kyseenalaista.
Toisekseen esimerkiksi ruutuajasta keskustelu ja sisällön painottaminen ajan sijaan on ihan relevantti keskustelu nuorten ja lasten älylaitteiden käytössä ylipäätään, mutta 0-9-vuotiaista puhuttaessa ohje tuntuu karmealta. Tuoreimmissa tutkimuksissa on huomattu yhteyksiä esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen viivästymisen ja älylaitteiden käytön kanssa juuri näissä varhaisissa kehitysvaiheissa. Samanlaisia viitteitä on muuallakin tullut esiin.
Kyllä tässä mitä ilmeisimmin myös hyvää sisältöä on, mutta seassa tuntuu olevan jonkin verran epämääräisiä juttuja - teosta lukematta en pysty arvioimaan myöskään sitä, kuinka vahvasti vanhempien kokemustieto on nostettu auktoriteettiasemaan tutkimustiedon rinnalle. Kyllä aito ammattilaistieto antaisi luotettavamman kuvan kuin ammattilaistieto suodatettuna täysin toisen alan asiantuntijoiden kautta, vaikka harrastuneisuutta olisikin.
Minun mielestäni kirjassa nimenomaan korostettiin sitä, etteivät lapset "diginatiiviudestaan" huolimatta ole oikeasti mitään natiiveja.
PoistaRuutuajankin suhteen vanhemmilta vaadittiin paljon asian huomioimista, vaikka aihe olikin raflaavasti otsikoitu.
Joku asiantuntijakin voisi tietysti tällaisen kirjoittaa, mutta minkä alan asiantuntija hän sitten olisi, kun tässä oli mukana ihmisiä monilta eri aloilta. Siinä suhteessa toimittaja lienee oikea henkilö asiat kokoamaan.
Lukemisen arvoinen kirja.
En ole kirjaa lukenut, tämä pohdinta perustui sekä tähän nimenomaiseen kirja-arvioon että niihin moniin juttuihin, joita kirjasta ja sen kirjoittajista on eri medioissa ollut. Jotenkin vakuuttava olo ei ainakaan tule siitä, että Ylen haastattelussa toinen kirjoittajista vaatii "ruutuaikaa roskiin, ei sillä ajalla ole mitään merkitystä". Melko suoraviivainen tulkinta, vaikka perustuisikin asiantuntijahaastatteluihin - vaikka jokainen lapsi onkin yksilö, ruutuaika on sitä vahingollisempaa, mitä nuorempi lapsi on kyseessä.
PoistaJa kyllä, kirja korostaa lasten yksilöllisiä tarpeita. Silti se käyttää ja normalisoi harhaanjohtavaa termistöä. Sellainen ei minusta tunnu asiantuntevalta toiminnalta.
Minusta minkä tahansa relevantin alan asiantuntija: esimerkiksi lastenpsykiatrian asiantuntija voisi olla hyvä. Ja siihen tueksi pelitutkijoita ja kasvatustieteilijöitä jne. Vaikka asiantuntijat eivät välttämättä ole perillä toistensa tieteenalojen keskusteluista, ovat he sentään oman tieteenalansa osaajia. Parempi se minusta on kuin se, että asiat kokoaa joku, joka ei välttämättä ymmärrä yhtäkään näistä aloista kovin syvällisesti.
Ehkäpä kirja lukemisen arvoinen, mutta vaatii keskivertokasvattajaltakin medialukutaitoa: viestinnässä ehkä toimivat dynaamiset kiteytykset kuten "ruutuaika roskiin" eivät lopulta kuitenkaan heijastele tosielämän monisyisiä vuorovaikutussuhteita. Ja toivon nyt, ettei ainakaan tämän kirjan perusteella enää kukaan innostu levittelemään diginatiivi-käsitettä, kun koko käsitteen käyttö on sotkettu ja parempi olisi luopua siitä kokonaan.