Laura Kolbe: Keho – Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen

 

Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2022
Sivumäärä: 233 s.

”Miksi sinulla on noin paljon ryppyjä, mummi?” muistan kauhistelleeni taaperoikäisenä katsellessani Anni-mummin iloisia mutta hieman ryppyisiä kasvoja. Nyt olen samanikäinen kuin mummi ja hämmästelen ajan kulua.”

Suhteemme omaan kehoon ja ikään ovat perustavanlaatuisia, intiimejä koordinaattejamme maailmassa. Laura Kolbe kirjoittaa omakohtaisessa teoksessaan naisen ikääntymisestä ja kehosta, jonka muuttumista ei voi väistää ahkerimmallakaan huolenpidolla. Muutos vaatii sopeutumista ja rehellisyyttä itseä kohtaan.

Yksityinen elämänhistoriamme sisältää aina myös jaettua, aiemmilta sukupolvilta, kanssaihmisiltä ja ympäristöstä omaksuttua. Suhde vanhenemiseen ja kehoon kertookin myös muistoistamme ja toiveistamme, häpeästämme ja arvostuksistamme – kaikesta siitä, mistä minuutemme muodostuu. 

Oma arvioni: Tässä tuoreessa kirjassaan Helsingin yliopiston Euroopan historian professori Laura Kolbe kertoo avoimesti suhtautumisestaan kehoonsa, vanhenemiseen ja kauneusihanteisiin. Hän tunnustaa rehellisesti, että vatsa on hänelle ensisijainen ja ainainen kehohäpeän kohde. Vaikka teos valaisee kehon kulttuurihistoriaa laajemminkin, teoksen tekee mielestäni erityisen kiinnostavaksi nimenomaan sen omakohtaisuus kaikkine tunteineen ja muistoineen. Tekstissä on monin paikoin piristävän itseironinen sävy, samaan tapaan kuin vaikkapa professori Antti Eskolan Vanhanakin voi ajatella -teoksessa. Keho saa myös lukijan miettimään omaa kehosuhdetta: onko kehoni minulle kumppani ja ystävä vai jotakin ihan muuta?  Siinäpä kysymys, jonka vastaus riippunee paljolti siihen, mistä milloinkin kolottaa ja kuinka paljon. 

Kolben mukaan kulttuurissamme vallitsee siloisuusihanne, jonka takana lymyää kuoleman pelko. Mutta, miksi emme vain hyväksyisi ikääntymistä ja sen mukana tulevia muutoksia.  Ne vaativat toki sopeutumista ja rehellisyyttä itseä kohtaan. Vanheneminen on väistämätöntä. Olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä siitä, että kyseisen tosiasian hyväksyminen ravitsee mielen hyvinvointia. Ajattelen niin, että rypyt ovat merkkejä elämisestä. Ne osoittavat, että on sekä naurettu että itketty. 

Tämä oman kehon kautta kerrottu tarina oli kaiken kaikkiaan todella kiinnostavaa luettavaa. Suosittelen sitä kaikille hiustensa harmaantumista harmitteleville naisille ikään, vartalotyyppiin ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta. 


Kommentit